Pedot - riistan vihollisia vai suojelijoita?





Millaisia ovat petojen ja saaliseläinten suhteet, jotta sekä pedot että saaliseläimet voivat jatkuvasti menestyä? Tätä pohtiessani esimerkkeinä käytän riistaeläimiä ja niitä ravintokohteinaan käyttäviä petoja, koska molemmista eläinryhmistä on olemassa paljon havaintoja ja tutkimustietoa.

Miksi pedot eivät ole tuhonneet saalislajejaan jo aikoja sitten sukupuuttoon? Se myös askarruttaa, että monen riistaeläimen kannat ovat olleet nykyistä korkeampia silloin, kun eräitä petoja oli enemmän. Vaikka moni peto turkis- tai vahinkoeläimenä välillä hävitettiin miltei sukupuuttoon, tämän ei ole voitu osoittaa lisänneen ainakaan kaikkien niiden tärkeimpien saaliseläintensä määriä.

Viime vuosina Suomen luonnossa on tapahtunut mielenkiintoinen muutos, kun suuret lintu- ja nisäkäspedot ovat yleistyneet. Suuret pedot ovat ravintoketjujen huipulla. Siksi niiden ravintoon kuuluu myös niitä pienempiä petoja, joita erityisesti on syytetty kana- ja sorsalintujen sekä jäniskantojen taantumista.
Pienpetojahtien tulokset ovat olleet parhaimmillaankin vain väliaikaisia; muutamassa vuodessa pienpetojen määrät ovat palautuneet jahtien alkutilanteen tasalle. Nyt kun suuret pedot ovat yleistyneet, on tullut tilaisuus seurata, pystyvätkö ne vähentämään pysyvämmin pienpetoja jopa niin, että pienpetojen vainoamien riistaeläinten kannat pääsevät elpymään.

Supikoiran saa helposti loukkuun. Vaikka niitä paljon pyydetään ja  kuolee liikenteen uhreina, kanta on pysynyt runsaana.

Kannanvaihteluiden teoriaa


On tavallista, että luonnossa liikkuva löytää isojen nisäkkäiden ja lintujen jäänteitä. Sen sijaan pikkulinnut ja -nisäkkäät ahmitaan usein kokonaisina niin, että harvoin jää edes höyheniä tai karvoja. Tällä kertaa jäniksestä oli jäljellä käpälät ja karvoja, mikä viittaisi pedon tihutöihin. Voihan jänis olla myös liikenteen tai tapaturman uhri ja peto on syönyt raatoa. Kuolemaan saattoi johtaa korkea ikä, koska se altisti sairauksille tai vaikeutti ravinnonsaantia, sillä jänis elää edes kohtalaisen terveenä ja aistit toimivina harvoin yli kymmenen vuotta. Näin ollen useampi kuin joka kymmenes aikuisista jäniksistä kuuluu kuolla vuosittain.

Lyhytikäisyys, geneettinen monimuotoisuus ja runsas jälkeläistuotto ovat sopeutumia muuttuviin oloihin. Tällä strategialla evoluutiolle on valinnanvaraa, jos syntyy edelleen geeniyhdistelmiä, jotka aiemmin eivät menestyneet, ja syntyy myös uudenlaisia geeniyhdistelmiä. Joku niistä saattaa menestyä muuttuneessa ympäristössä ja erilaisissa sääoloissa. Sen sijaan vakaissa olosuhteissa lajin kilpailuetu on pitkäikäisyys, mikä kompensoi nopean lisääntymiskyvyn. Silloin kuitenkin lajin evoluutio hidastuu, joten lieväkin ympäristömuutos voi johtaa pahaan taantumaan tai jopa sukupuuttoon.

Jollei ole petoja, loisia tai tauteja, kasvisyöjät liikalisääntyvät ja käyttävät ravinnoksi soveliaan kasvillisuuden loppuun. Sitten kun kasvissyöjiä menehtyy ravinnon puutteeseen, kasvillisuus lähtee taas palautumaan. Sama toistuu ja se on kannanvaihteluiden perusta. Kannanvaihtelut eivät kuitenkaan toistu samanlaisina, koska eri vuosien säät poikkeavat toisistaan.
Jo kasvissyöjä dinosauruksilla oli petonsa. Kun on kasvissyöjien hyväksikäyttöön erikoistuneita petoja, kannanvaihtelut jäävät pienemmiksi, koska pedot pelastavat kasvillisuuden suurtuholta. Siksi peto-saalissuhde on menestynyt evoluutiossa. Olemassaolon taistelu ei useinkaan ole vain lajien välistä, vaan se on myös pedoista ja niiden tärkeimmistä saaliseläimistä muodostuvien lajiparien välistä. Saalistettavan vähentyessä ehtyy petojen jälkeläistuotto, ja jollei se riitä tasapainon löytymiseen, petojakin menehtyy ennen kuin saaliseläimet vähenevät edes kovin paljon.
Monimuotoisessa ympäristössä sekä kasvissyöjillä että pedoilla on mahdollisuus turvautua tilapäisravintoon, mikä loiventaa kannanvaihteluita. Sen sijaan yksipuolisessa ympäristössä, kuten meillä karuissa männiköissä, sattuu tuhoisia hyönteisten massaesiintymiä. Myös tuntureiden äärevissä oloissa on ollut pahoja hyönteistuhoja ja pikkujyrsijöillä sekä riekolla jyrkkiä kannanvaihteluita, joita seuraavat petojen voimakkaat kannanvaihtelut.
Äärimmillään elämän yksipuolisuus on aavikoilla, missä vuosien jälkeen satunnainen sade saa maisemat hetkeksi viheriöimään ja maaperässä vaeltajasirkkojen munat kehittymään. Siellä ei ole sirkoille valmiina vihollisia, jotka pystyisivät estämään niiden liikalisääntymisen. Aavikolla evoluution näkökulmasta sirkat saavat syödä kasvillisuuden loppuun, koska kasvillisuus kuitenkin kokonaan tuhoutuisi pitkän kuivajakson aikana. Vain siemenet ja jotkut juurakot jäävät odottamaan elvyttävää sadetta.
Joidenkin eläinten kohdalla on vaikea ymmärtää, että ravinto, johon eläimet pääsevät käsiksi, ja ympäristö, jossa ne pärjäävät kilpaileville lajeille, ovat lopulta ne tekijät, mitkä säätävät eläinkannan koon. Metsoa on ilmastovyöhykkeessämme ollut kaikkialla, missä on männiköitä. Luontaiset pedot eivät ole tuhonneet metsokantoja, mutta sen sijaan metsien käsittely ja mäntyä ravintonaan käyttävät kilpailevat lajit, kuten vaikkapa neulasia syövät hyönteiset, vaikuttavat enemmän kuin pedot metsokantojen kokoon.

Miten muka metsojen runsaus voi olla riippuvainen mäntyjen määrästä? Valtaosa metson talviravinnosta on hakomismäntyjen neulasia. Varmimmin tällaisia metson suosimia mäntyjä tapaa rämesoilla ja kallioilla, paikoissa joissa männyt kituvat. Näiden puuyksilöiden neulaset ovat maittavia, koska puun energia ei enää riitä neulasia syövien eliöiden karkottamisaineiden valmistusta varten yhtä paljon kuin hyvien kasvupaikkojen puilla.

Hakomiseen kelpaavia mäntyjä syntyy hyvilläkin kasvupaikoilla silloin, kun osa puista jää kitumaan niiden joutuessa häviölle puiden keskinäisessä kilpailussa kasvutilasta. Siinä on perimmäinen syy, miksi luonnontilaisissa metsissä on vahvempi metsokanta kuin hyvin hoidetuissa talousmetsissä. Harvennushakkuissa poistetaan järjestelmällisesti huonosti kasvavia, hakomismännyiksi kehittymässä olevia puita.

Termi `vanhojen metsien suojelu` tarkoittaa useimmille pitkän aikaa hakkaamattomana säilynyttä metsää, missä on runsaasti yli satavuotiaita puita. Sellainen laaja-alainen metsä on mielletty metsolle ihanneympäristöksi. Kuitenkin metsästäjäjärjestöt ja riistanhoitoon perehtyneet tahot muistuttavat aivan aiheellisesti, ettei metso suinkaan ole vanhojen metsien laji, koska se on selvästi runsastunut Osaranaukeiksi kutsutuilla Lapin avohakkuualueilla, joilla nyt kasvaa nuorta männikköä. Uusia soidinpaikkoja syntyy eniten ensiharvennusta odottaville aloille, mikä osaltaan kertoo, että harvennus huonontaa elinympäristöä metson kannalta. Syynä voi olla se, että harvennusten jälkeen ei kasva pitkään aikaan puuyksilöiden kasvutilan ahtauden heikentämiä ja sitä kautta hakomismännyiksi sopivia mäntyjä. Sen sijaan ojitetuille rämeille kasvanut männikkö harvennettunakin näyttää paremmin kelpaavan metsoille. Jos näin todella on, syynä voi olla vaikea kasvualusta niin, etteivät kaikki tilaakaan saaneet männyt pysty valmistamaan neulasiinsa tarpeeksi kitkeriä suoja-aineita. Kangasmaalla harvennettu nuori metsä verrattuna ensiharvennusta odottavaan voi olla metson poikasillekin kehno ympäristö, koska siellä valon runsauden takia isot heinät ja sananjalka valtaavat alaa yhtenäisiltä mustikanvarvikoilta.
Metso ei suinkaan ole mikään evoluution luoma poikkeus. Yleensäkin luonnonvalinta johtaa siihen suuntaan, että kasvissyöjät keskittyvät käyttämään ravinnokseen kasveja (tai kasvien osia), jotka tekevät kuolemaa. Näin kasvissyöjät raivaavat alaa ravintokasvilajiensa menestymiselle, kun elinvoimaisimpien kasviyksilöiden (tai vaikkapa parhaimpien oksien) tila paranee ja ne pärjäävät kilpailussa toisten kasvilajien kanssa. Sekä ravintokasvi että sitä käyttävä eliölaji hyötyvät.

Tämän lainalaisuuden voi soveltaa myös kasvissyöjäeläinten ja niitä syövien  petojen välisiin suhteisiin.  Mutta kuinka pedot valikoivat ravinnokseen niitä kasvissyöjäeläimiä, jotka saaliseläinten välisessä kilpailussa ovat jäämässä häviölle ja ovat siis jo tuomittuja menehtymään? Voivatko saalistajat tosiaan voimistaa saaliseläntensä kantoja? Eivätkö kaikki pedot olekaan kana- ja sorsalintujen, jänisten tai hirvieläinten vihollisia?
 



Hoitaako kanahaukka teerikantaa?

Kanahaukkoja lienee ikiajat elänyt Suomessa ja ne ovat syöneet teeriä kuitenkaan hävittämättä tätä lajia. Kaskikaudella teeri oli nykyistä runsaampi, koska teerelle sopivia koivuvaltaisia alueita oli enemmän. Silloinkin oli kanahaukkoja ja teertä metsästettiin paljon. Nykyään moni talvehtiva kanahaukka on siirtynyt kaupunkeihin eläen pääasiassa pulujen, varisten, naakkojen ja harakoiden turvin. Kanahaukan pesiltä aina löytyy myös muidenkin kuin kanalintujen jätteitä, usein sieltä on helppo tunnistaa pesärosvona tunnetun närhen sulat.
Metsästäjät kauhistelevat sitä, että tutkimusten mukaan kanahaukat syövät ainakin 20 prosenttia aikuisista teeristämme. Mutta onko se paljon?
Kanalinnut luultavasti harvoin saavuttavat hyväkuntoisina kymmenen vuoden iän. Jollei ikääntymisen heikentämää lintua saa peto saaliiksi, sen tappaisi pian nälkä tai taudit. Jos kanahaukka pyydystää teeristä yli 10 prosenttia talven aikana, jolloin niiden muu kuolleisuus on vähäistä, se on samaa suuruusluokkaa kuin olisi lajin kuolleisuus pelkästään ikääntymisen takia.
Monet pedot jatkuvasti hyökkäyksillään testaavat, löytyykö laumasta vajakuntoista yksilöä. Sellainen kuolisi pian joka tapauksessa ja siksi se joutaa petojen ruuaksi; tämä on saalislajin menestymisen kannalta parempi kuin tautiepidemia.
Metsästystä voi verrata petojen saalistukseen, mutta ratkaiseva ero syntyy siinä, että metsästys harvoin pystytään keskittämään parhaan kuntonsa ohittaneisiin yksilöihin. Sen sijaan vastuuntuntoisen metsästäjän on mahdollista verottaa nuoria yksilöitä, koska ne usein ovat tunnistettavissa. Teerellä, kuten monella muullakin linnulla, poikaskuolleisuus on huomattava ja nuoria aikuisia kuolee enemmän kuin vähän vanhempia. Ratkaisevaa ei ole saaliseläimen kannan säilymiselle, paljonko metsästetään, vaan minkälainen on jäljelle jääneiden kuntojakauma.
Nuoren teeren on löydettävä oikeanlainen elinympäristö ja saavutettava siellä elävässä parvessa arvojärjestyksen perusteella turvallinen asema. Mikäli parven reunapaikat ovat jo kokemattomien nuorten valtaamia, kannattaa parveen pyrkineen uuden nuoren lähteä etsimään seuraavaa parvea. Näin teeren kaltaiset linnut levittäytyvät uusille alueille.
Elinympäristöllä - teeren kohdalla nykyään metsän käsittelytavoilla - on lajin runsauden kannalta keskeinen merkitys. Jos puuston rakenne on oikea, teeriparvi havaitsee ajoissa kanahaukan hyökkäyksen. Silloin parven reunimmaiset nuoretkin ehtivät karkuun.  Terve teeri pystyy matkalennossa aina karistamaan kanahaukan kannoiltaan, vain huonokuntoinen voi jäädä saaliiksi.
Paras tulos teerikantojen lisäämiseksi saadaan oikeanlaisella metsänhoidolla. Teerelle suorastaan ihanneympäristöjä näyttäisivät olevan hakkuuaukeat, joilla on metsäsaarekkeita ja säästöpuuryhmiä. Talvella säästökoivuissa ja -lepissä ruokailevaa ja lepäilevää teeriparvea kanahaukka ei voi yllättää.

Heinittyneet taimikot soveltuvat  teeren poikasten kasvuympäristöksi, niillä tapaa isojakin poikueita. Toisaalta juuri heinittyneet alueet tuottavat myyrätiheyksiä, jollaisia ei ole ollut aikaisempina vuosina.

Koska luontomme pienpetojen tiheys on suhteessa myyrien määriin, ja siis seurausta heinittymistä ylläpitävästä metsätaloudesta, myös pienpetoja teerenpoikien surmaksi on enemmän kuin menneinä aikoina. Siitä huolimatta teeriä on, mutta jos niitä on vähemmän kuin elinympäristö edellyttää, ensin vähenevät kanahaukat ja vasta sitten pienenee metsästäjän saalis.
Kun teeret menestyvät, lisääntyvät myös kanahaukat, koska ikäloppuja teeriä on enemmän. Tämä tekee entistäkin vaikeammaksi suojata kanahaukoilta tarhakasvatetut fasaanit ja peltopyyt. Suomen luontainen peltopyykanta on pärjännyt vuosisatoja kanahaukan uhkaamana ja siksi peltopyyn tälle alalajille on teeren tapaan valikoitunut keinoja suojautua kanahaukoilta, kunhan ympäristö on oikeanlainen.

Vähentääkö merikotka minkkejä?

Aikoinaan pyydystin minkkejä ja helppoahan se oli. Kun minkki meni loukkuun, sinne jäi haju, joka houkutteli loukkuun samasta elinalueesta kilpailevia yksilöitä. Eivät minkit kuitenkaan vähentyneet. Epäilen vahvasti, että kävi suorastaan päinvastoin.
Kun olin pyydystänyt rantakaistaletta siihen asti hallinneet minkit, kenttä oli vapaa uusille tulokkaille. Jos syksyn aikana samalta paikalta saa yli kymmenen minkkiä, se kertoo, että aluetta on ollut havittelemassa liuta nuoria minkkejä. Minkkikeskittymän seurauksena tuho tämän alueen riistalle saattoi olla moninkertainen muutaman vanhastaan aluetta hallinneen rannanomistajan tihutöihin verrattuna.

Kaikilla rannoilla, niin erämaissa kuin kaupungeissakin, asustaa minkkejä, vaikka niitä tai niiden jälkiä harvoin näkee.

Luonnostaan valtaosa nuorista minkeistä olisi tuhoutunut seuraavana talvena siksi, että ne eivät löydä itselleen oikeanlaista reviiriä, koska sellaisia reviirejä vartioivat vanhat konkarit. Kehnoon ympäristöön pakotettuna nälkä kantaa vaikeina aikoina ankaran veron nimenomaan nuorten minkkien kohdalla. Käytännössä minkinpyynnilläni pelastin tuhoon tuomittuja nuoria, kun loin niille vapaita reviirejä, ja siksi tuskin minkkien kokonaismäärä aleni. Tämän takia luovuin minkkijahdeista. Jotta siitä olisi ollut hyötyä, sen olisi pitänyt olla paljon tehokkaampaa ja tapahtua laajemmalla alueella.
Sisämaasta on vaikea osoittaa, että sorsakannat olisivat vähentyneet niinä vuosikymmeninä, jolloin minkki levittäytyi Suomeen. On toki mahdollista, että samaan aikaan tapahtunut vesistöjen rehevöityminen on siinä määrin parantanut sorsien elinmahdillisuuksia, että se on kompensoinut minkkituhojen kasvun vaikutukset. Sen sijaan ulkosaaristossa minkin haitallinen vaikutus on kiistaton. Siellä minkin tehopyynnillä on suojeltu moni uhanalaisen vesilinnun pesäluoto.
On olemassa tuoreita viitteitä, että läntisen rannikkomme minkkikanta on alkanut hivenen taantua. Näyttäisi myös siltä, että minkeistä vapaiksi putsatuille ulkoluodoille ei tule yhtä helposti uusia minkkejä kuin aikaisemmin.
Monin paikoin rannikoiden merikotkakanta on saavuttanut täystiheyden; lähes kaikki alueet kuuluvat merikotkien reviireihin. Sehän jo tiedetään, että useat merikotkayksilöt ovat oppineet verottamaan merimetsojen ja kyhmyjoutsenten poikasia. Varmistumassa myös on, että merikotka  tietynlaisilla alueilla verottaa raskaasti haahkanaaraita niiden pesimäaikaan. Pidän suorastaan selviönä, että merikotka pyytää myös minkkejä. Merikotkilta tuskin jäävät huomaamatta saaresta toiseen siirtyvät minkit. Ei minkki ole niin kestävä sukeltaja, että se avovesiosuudella voisi pelastua merikotkalta. Saarten välisillä jääosuuksillakin minkki lienee merikotkalle helppo saalis.
Sain palautetta, että on jo tehty tutkimus, miten merikotka auttaa torjumaan minkkien Lounais-Suomen saariston eläimistölle aiheuttamia haittoja.
Päivi Salo, Mikael Nordström, Robert L.Thomson, Erkki Korpimäki: Risk induced by a native top predator reduces alien mink movements

Minkki muuttaa käyttäytymistään, kun kasvaa riski joutua merikotkan saaliiksi. Silloin minkki lyhentää uintimatkojaan. Se heikentää minkin nisäkkäistä, linnuista ja sammakkoeläimistä koostuvan ravinnon laatua ja näin merikotka rajoittaa minkkikannan kasvua. Tilanne siis parani, kun saaristo sai takaisin sukupuuton partaalta merikotkan, joka on ravintoketjun huipulle kuulunut suuri saalistaja.
Merikotka ja minkki ainakin jossain määrin kilpailevat samoista saaliseläimistä. Tutkimus on arvokas myös siksi, että se valottaa samaa ravintoa käyttävien lajien välistä kilpailua, joka ei suinkaan aina ole sitä, että suurempi ja vahvempi laji saa surmattua kilpailijansa. 
Ei minkki eivätkä useat muutkaan eläimet opi välttämään käyttäytymistä ja paikkoja, joissa ne ovat tavanomaista alttiimpia joutumaan petojen saaliiksi. Sellaisen välttely lienee pääosin luonnonvalinnan tulosta, kun keskimäärin parhaiten säilyvät hengissä ja jatkavat sukuaan petoihin oikealla tavalla vaistonvaraisesti, siis geneettisesti, ohjatut yksilöt. Jos lisääntyminen on tehokasta, varsin nopeasti vallalle pääsevät eläinkannat, joissa vallitsevana ominaisuutena ovat perinnöllisesti ohjatut oikeat keinot välttää pahimpia saalistajia.

Ilves tappaa kettuja ja supikoiria  

Kun löytyy ilveksen tappaman jäniksen jätteet, yleensä on ensimmäinen ajatus, että ilveksen runsastuminen vähentää jäniksiä. Todellisuus voi kuitenkin olla päinvastainen; ehkä ilves auttaakin jänistä menestymään. Vaikka metsäjänis on vähentynyt (tilapäisesti?), rusakko on lisääntynyt ilveksen yleistymisen tahtiin, mutta miten se voisi olla ilveksen ansiota?
Ehjän ketunraadon kurkussa oli pienet reiät. Lumi osin peitti jäljet tapahtuneesta. Ilveksen jäljet oli kuitenkin tunnistettavissa.


Samaan aikaan kun ilves on runsastunut Etelä-Suomessa, kettu on vähentynyt.  Syynä ei ole kilpailu samasta ravinnosta ainakaan yksinomaan. Ilves syö kettuja ja supikoiria, eikä vain syö, vaan surmaa niitä jättäen ehjiä raatoja jäljelle. Näin ilves turvaa tulevaa jänissaalistaan, kun se hävittää jäniksenpoikien pahimpia vihollisia.  Jotenkin niinhän se menee, että jäniskanta voi jäädä plussalle, jos ilves syö 50 jänistä, mutta tappaa samaan aikaan myös 10 kettua tai supikoiraa, jotka olisivat kantaneet poikasilleen 70 jäniksenpoikasta. Lue myös tutkimus vuodelta 2010!

Saattaa kuitenkin olla harvinaista, että ilves saa surmattua ketun. Sen sijaan on mahdollista, että kettu ilvesten runsastuttua  joutuu ilvesten pelossa  etsimään ravintoa aikaisempaa suppeammilta alueilta ja pakotetaan tyytymään paikkoihin, joissa kettu ajoissa huomaa ilveksen tai ilves ei sitä havaitse tai ei kykene sitä tavoittamaan. Jos näin on, kettukanta supistuu, koska suuren ilvesriskin alueet jäävät kettureviirien ulkopuolelle. Sitä kautta  kettukanta pienenee. 


Tuli uutta näyttöä: "Kettujen tiheys on Euraasiassa kymmenkertainen niillä alueilla, joilla ei ole ilveksiä verrattuna alueisiin, joilla ilvestä esiintyy." Näin Suomen Luonto 15.11. 2013 Marianne Pasanen-Mortensenin tutkimuksesta.
Vielä uudempaa

Jotta ilves voisi tasapainottaa luontoamme, pitää ilveskannan saada kasvaa yhtenäiseksi. Muussa tapauksessa Ilvesreviirien väliin voi jäädä alueita, joilla pääsee kasvamaan nuoria kettuja ja supikoiria niin paljon, etteivät ilvekset ehdi niitä tarpeeksi tuhota.


Metsäjäniksen pitempiaikainen alamäki voi johtua myös talvien lyhenemisestä. Suojaväri on vaihtunut monena syksynä valkoiseksi liian aikaisin ja keväällä ruskeanharmaaksi liian myöhään. On yleissääntö, että jos lähisukuisista lajeista, joilla elinympäristöt ja muutkin elinehdot menevät osin päällekkäin, kuten tapahtuu metsäjäniksellä ja rusakolla, vain toisen taantuessa toinen hyötyy. Metsäjäniskannat olivat kuitenkin toipuneet jo syksyllä 2012, vaikka lumiolosuhteet olivat melko lailla edellisvuosien kaltaiset.

Rusakoilla menee yhä paremmin
Metsäkanalintujen kannat ovat Etelä-Suomessa runsastuneet kolmatta syksyä peräkkäin ennen syksyä 2014. On esitetty, että kanalintumme ovat hyötyneet runsaslumisista pakkastalvista. Myös  kuoriutumisen jälkeiset säät ovat niinä vuosina suosineet poikasten kehitystä paitsi kesäkuussa 2014, joka oli kylmä ja sateinen. Kanalinnuille luonteenomaista ovat kannanvaihtelut ja saattoia olla menossa luontaiseen rytmiin kuuluvat runsaat lintuvuodet. Vaikka nämä mainitut tekijät sattuisivat samanaikaisesti, pystyvätkö ne selittämään paranevat kanalintuvuodet? Minulla on suuri kiusaus epäillä, että samanaikaisesti tapahtunut ilveskannan voimakas kasvu ja sen myötä kettukannan taantuma saattaisivat olla se lisä, joka on mahdollistanut kanalintujen huippujakson. Vaikka metsämmekin olisivat parantuneet kanalintujen kannalta, mahdollinen vaikutus on hitaasti etenevä eikä voi olla näin nopea.
Myös alkukesät 2015-2017 olivat kanalintujen poikasille tuhoisia. Usean perättäisen  poikastuhon seurauksena syksyn 2017 teerisaaliit olivat huonoimmat kuin ehkä koskaan aikaisemmin. 

Ilves ja pienet hirvieläimet

Ainakin Ruotsista on tutkimustietoa, kuinka suuri osa metsäkauriin vasoista päätyy kettujen ruuaksi siellä, missä kettuja on paljon. Kun ilvekset harventavat kettukantaa, metsäkauriit menestyvät, vaikka ilves kantaa vasojen suojelusta ankaran veron tappamalla sekä vasoja että aikuisia kauriita. Varovaisesti tämä myönnettiin   mahdolliseksi jo Ilveskannan hoitosuunnitelmassa 2007. Voidaan siis perustellusti esittää, että metsäkauriin levittäytyminen on ollut ilveskannan kasvun ansiota. Kuitenkin riistanhoidon lähtökohta on edelleen, että ilves on aina riistan vihollinen ja aivan erityisesti ilves on vaaraksi metsäkauriin kannan kehitykselle. Tällä perustellaan sitä, että ilvesten määrää pitää rajoittaa, vaikka perimmäisenä motiivina olisi halu metsästää erikoista eläintä.

Ilveksen metsästystarvetta arvioidaan löytyneiden jälkien perusteella. Yhtä tärkeää tulisi olla, että ilvesten kaatolupia annettaessa huomioidaan myös ne alueet, joilta jälkiä löytyy harvoin, mutta tuleeko niistä ilmoituksia? Ilveskannan tihentymiä syntyy valkohäntäpeurojen ja metsäkauriiden ruokintapaikkojen ympärille. Niille ilvekset hakeutuvat ja jäävät pitkiksi ajoiksi, minkä takia ilveksen jälkiä on siellä jatkuvasti, vaikka ilves olisi harvalukuinen. Ruokintapaikoilla ilves myös tottuu ihmisiin. Muualla sen sijaan ilvekset kiertävät laajaa reviiriään niin, että saman tienoon kautta ilmestyvät jäljet uudelleen vasta parin viikon kuluttua.
Valkohäntäpeura (valkohäntäkauris) on vieraslaji. Istutuksista alkanut kanta on vuosikymmenten kuluessa ehtinyt mukautua oloihimme niin hyvin, että laji viime vuosina on voimakkaasti laajentanut aluettaan. Sopeutumisen vauhtiin pääsystä suuri kiitos kuuluu lajin mittavalle talviruokinnalle.

Valkohäntäpeuran kotiseuduilla Pohjois-Amerikassa ei ole ilveksiä, joten sopeutumiseen meikäläisiin oloihin kuuluu myös riittävä pelko ilvestä kohtaan ja oikeiden tapojen muokkautuminen välttää ilvestä. Toisaalta  ei ehkä ilveksillekään ole kehittynyt parhaita taktiikoita saalistaa valkohäntäpeuroja. Vuodet 2012-13 ovat hidastaneet valkohäntäpeuran leviämistä, mutta on epäselvää, oliko siihen syynä liika metsästys, ilveksen lisääntyminen vai paksulumiset talvet. Nyt taas valkohäntäpeura jatkaa levittäytymistä, vaikka ilveksiä on yhä enemmän.

Valkohäntäpeura ja ilves eivät ole aiemmin eläneet vakiintuneessa saalis-petosuhteessa, kuten vaikkapa teeri ja kanahaukka. Yleensä lähtökohta kestävän saalis-petosuhteen syntymiselle on se, että suuressa määrin pedon saalistus kohdentuu niihin saaliseläimiin, joita ei tarvita saaliseläinkannan säilymiseksi. Metsästys tuskin pystyy tavoittamaan kaikki ne yksilöt, jotka lisääntyvät huonosti ja pian kuolisivat vaivoihin, joiden perussyy on liika ikääntyminen, mutta ilves tavoittaa varmimmin juuri sellaiset ja helpoimmin epäonnistuu hyökkäyksissään, kun kohde on elinvoimaisessa iässä. 

Kuinka paljon heikkokuntoisia valkohäntäpeuroja on talvisin, mikä on ilvekselle kriittinen vuodenaika, se asettaa ylärajan sille, miten paljon ilveskanta voi kasvaa peurojen avulla yli sen määrän, mikä on mahdollista jänisten ja ilveksen muun perinteisen ravinnon turvin. Lopulta luonnonvalinnan kautta pääsevät voitolle ilvesten välisessä kilpailussa sellaiset geneettiset ominaisuudet, jotka hillitsevät peuran vasojen käyttöä kesäravintona, jotta talveksi jäisi luonnon kantokykyyn nähden - siis oikeanlaiseen ravintoon ja riittäviin suojapaikkoihin suhteutettuna - mahdollisimman runsas ja vakaa peurakanta. Evoluutiohan voi johtaa myös saalistuskyvyn heikkenemiseen eikä vain paranemiseen, jollaiseksi luonnonvalinta mielletään liian usein. Ainakin jotain sopeutumiskehitystä tapahtuu valkohäntäpeuran ja ilveksen välillä, koska peurat ovat metsästystäkin kestäen lisääntyneet ja levittäytyneet, vaikka vähäisenkin ilveskannan olisi ollut tilaisuus hävittää valkohäntäpeuramme moneen kertaan.

Tähänastisten selvitysten mukaan peuraurosten elinikä eteläisen Suomen luonnossa on enintään kymmenkunta vuotta ja naaraalla muutama vuosi enemmän. Miten paljon luonnossamme on ikääntymisen heikentämiä valkohäntäpeuroja, sen laskeminen, jos se on mahdollista,  olisi oikea pohjatieto, jonka avulla voitaisiin määritellä, riittääkö ilveksiä metsästettäväksi.
Pienten hirvieläinten ruokinta on kiistatta auttanut ilvestä lisääntymään. Vaikka ilves uhkaa tehdä metsäkauriiden ja valkohäntäpeurojen ruokinnan kannattamattomaksi, onko se silti riittävä peruste pitää ilveskannat matalina? Poronhoitoalueen eteläpuolella muuta tarvetta on hyvin vähän ilveksen metsästykseen kuin ruokintapaikkojen suojaaminen.

Muutama vuosikymmen takaperin teeriä yleisesti ruokittiin viljalla, mutta tämä ei elvyttänyt teerikantoja, vaan seuraus saattoikin olla päinvastainen. Teeriparvessa vallitsee nokkimisjärjestys. Parven kärkipaikoille valikoituu vahvoja koiraita, jotka ruokailevat ensimmäisenä, kun parvi saapuu ruokinta-automaateille. Kun johtajakoiraat ovat ruokailleet, ne jäävät automaatille estäen varsinkin alempiarvoisten naaraiden ruokailua. Kun johtajayksilöt lopulta lähtevät, parvi seuraa, vaikka osa jäi nälkäiseksi. Koska johtajat ovat kylläisiä, ne eivät hakeudu riittäväksi aikaa urpukoivuihin, jotta naaraat edes siellä saisivat tarpeeksi ravintoa. Lisäksi pedot oppivat vaanimaan ruokinta-automaattien lähellä varsinkin, jos ne sieltä saavat nälän heikentämiä teeriä.
Aivan varmasti myös pienten hirvieläinten laumoissa on arvojärjestys; luultavasti johtajapukit ja parhaassa iässä olevat naaraat vaikeuttavat alempiarvoisten yksilöiden pääsyä ruokinnalle. Jos alempiarvoiset pysyvät tiiviisti mukana laumassa, sekään ei auta, että ruokintapaikkoja perustetaan lähistölle useita. Alempiarvoiset joutuvat tyytymään luonnonravintoon ja  käyttävät sen loppuun ruokintapaikkojen läheltä. Jos tällaisia nälän heikentämiä yksilöitä jää ilveksen saaliiksi, onko vika ilveksen vai ruokinnan?
Vaikka valkohäntäpeurojen leviäminen on aivan viime vuosina hidastunut, se näyttäisi leviämisalueensa sisällä hakeutuvan uusille paikoille. Ei aikaisemmin metsäisellä seudulla kotinurkissani Heinolassa ollut vakinaisesti valkohäntäpeuroja. Syksyllä 2015 niitä on ollut paljon enemmän kuin koskaan aikaisemmin, mutta
vielä enemmän niitä oli 2016 ja lisääntyminen näyttää jatkuvan 2017.



Valkohäntäpeurat hakeutuvat ihmisasutuksen lähelle, pihoihin ja kasvimaille suhtautuen ihmisiin varsin luottavaisesti, joten havaintoja syntyy runsaasti, mikä saattaa johtaa lukumäärän yliarviointiin.


Ruokinnan varassa elävien naaraiden vasatuotto näyttäisi olevan yli kaksinkertainen verrattuna luonnonravinnolla talvehtiviin. Kuitenkin luonnonravinnolla aikuisten yksilöiden kuolleisuus voi olla jopa niin paljon vähäisempi, että se riittää kompensoimaan pienemmän vasamäärän vaikutuksen. Koska siis osa valkohäntäpeuroista pärjää jo nyt varsin hyvin yli talven ilman ruokintaa, olisiko parempi, että valkohäntäpeuran annetaan luonnonvaraistua vähentämällä ruokintapaikkoja? Silloin ilvesten on vaikeampi löytää ja yllättää valkohäntäpeuroja, mikä lienee syy aikuisten parempaan selviytymiseen, kun ruokinta puuttuu.

Samalla kuitenkin vaikeutuisi ilveksen metsästys. Usean peruskarttalehden kattavalla alueella vaeltelevan ilveksen löytäminen jahtijakson puitteissa lienee usein lähes mahdotonta ellei ole ilveksiä houkuttelevia ruokintapaikkoja. (Koiraan reviiri keskimäärin 10 ja naaraan 5 peruskarttalehteä.)

Ei ilvesjahteihin enää olisi aikaisempaa tarvettakaan, jos luonto pääsee säätelemään ilveskannan tiheyttä ravinnon ja reviirikäyttäytymisen avulla kuten tapahtuu useiden muidenkin eläinten kohdalla. Vaarana toki olisi nälkiintyneiden pihailvesten yleistyminen eikä niiden hävittäminen oikein tunnu metsästykseltä. Mutta muu riista hyötyisi, jos olisi enemmän ilveksiä tappamassa kettuja ja supikoiria.


Ilves on kulkenut monena talvena useaan kertaan kotikyläni kautta.  Uudet jäljet ovat löytyneet varsin usein 10 - 15 päivän kuluttua. Kun ilveksen reitille sattuu pihapiiri, ilves ei sitä kierrä, vaan saattaa kulkea aivan talon vierestä. Koska lähes joka kerta ilves kulkee kokonaan uutta reittiä, mutta usein vain muutama sata metriä edelliskertaisten reittien vierestä, kotipihani kautta ilvekset ovat kulkeneet vain kerran talvessa. Ilves kulkee lähes yksinomaa vuoroaskelin ja harvoin olen löytänyt lyhyet laukkajäljet, silloin ilves oli tavoitellut ruokailevaa jänistä. Yleensä ilves taivaltaa melko suoraa reittiä, mutta tekee pienen mutkan, kun on mahdollista mennä jyrkänteen kautta. Aurattua tietä ilves käyttää, kun kohdalle sattuu tieosuus, joka on kulkusuunnan mukainen. Jälkiä seuratessani usein kierrän vaikeimmat maastot, sillä jäljet löytyvät uudelleen jopa kilometrien päästä siitä kohdin, missä jatkuu entinen kulkusuunta. Monta kertaa vaikeaksi on osoittautunut  ilvesten lukumäärän arviointi. Poikueella se onnistuu tuskin koskaan vain jälkien avulla, koska perässä tuleva voi astua tarkasti edellä kulkeneen jälkiin pitkiä matkoja.
Pisimmät matkat seurasin ilveksen jälkiä pohjoiseen 22.2.2005/ punainen viiva ja 5.4.2012/keltainen viiva sekä 15.3.2013 etelään kulkevia isoja jälkiä / sininen viiva, jonka alle jäi 300 metrin matkalla samaan suuntaan ja samoihin askeliin pienemmät jäljet/vihreä viiva. Jäljet karttaan merkityillä osuuksilla syntyivät yhden yön aikana. Poikkesin välillä jäljiltä punaisella ja keltaisella reitillä (aivan suorat osuudet). 
Sinisen viivan ilves merkkasi hajuillaan ja/tai haisteli aukeiden reunojen yksinäisiä pikkukuusia ja kuusien alaoksia muutaman sadan metrin välein: kohdalla on jälkijonossa pieni mutka ja monesti hiukan tannerrettu kohta. 


Ilveksen saalistustapa on mielekäs

Mitä järkeä on siinä, että ilves vaeltaa - usein upottavassa hangessa – 10-20 kilometriä lähes joka talviyö pääasiassa melkein suoraa linjaa? Vaikka ilveksen yölliselle reitille sattuu kymmenien jänisyksilöiden jäljet, mikseivät jäljet näyttä ilvestä kiinnostavan? Eikö ilveksen kannattaisi jäädä kiertelemään paikoille, missä on jäniksiä ja eikö saaliin vaaniminen tällaisella paikalla olisi parempi taktiikka? 

Harvoin tapaa laukkajäljet ilveksen lähdettyä jäniksen perään ja sitten viimeistään muutaman kymmenen metrin jälkeen ilves on luopunut takaa-ajosta. Vainuaako jänis ilveksen hajun niin aikaisin, että jänis kuitenkin saa riittävän etumatkan ja pääsee karkuun, joten yllätys ei toimi?

Niin metsä- kuin rusakkojäniskin ovat ilveksen pääravintoa ainakin talvisin Suomen oloissa. Valkohäntäpeura ja metsäkauris, joita ilvekset myös käyttävät ravinnokseen, ovat yleistyneet merkittävässä määrin vasta muutaman viime vuosikymmenen aikana. Yleensä valkohäntäpeurankaan tuoreet jäljet eivät saa ilvestä lähtemään jälkien perään niin, että ilveksen kulkusuunta muuttuu. Vain kerran olen todennut, että laukkaavan valkohäntäpeurojen lauman perässä ilvesperhe oli myös laukannut yli puoli kilometriä, mutta silloinkin saalis jäi saamatta. Tavoiteltavana näytti olleen peuralauman pienin yksilö, sen jälkiä ilveksen jäljet seurasivat.

Välillä ilves pysähtyy ja jää istumaan kumpareelle, mutta istumapaikan valintaan ei näyttäisi vaikuttavan, onko ympärillä jäniksen tai valkohäntäpeuran jälkiä. Ilves tekee kuitenkin mielellään kulkusuunnastaan mutkan silloin, kun tulee tilaisuus kiivetä jyrkän kallion tai mäen harjanteelle. Sen jälkeen ilves kuitenkin palaa jatkamaan vaellustaan entiseen kulkusuuntaansa. Pitkään oletin, että korkealle paikalle ilves mielellään kiipeää siksi, että sen takaa voisi yllättää saaliin. Toinen selitykseni tälle käyttäytymiselle oli, että ilves tykkää kiipeillä jyrkänteissä – se on kivaa, kuten saukostakin näyttää olevan hauskaa laskea liukumäkeä lumisella joenpenkalla.


Viime aikoina olen alkanut yhä enemmän epäillä, että ilves harjanteen laelle kiivetessään tavoittelee sopivan saaliin tuoksua, joka korkealla paikalla on havaittavissa mahdollisimman kaukaa ja monesta suunnasta. Saaliin tuoksun mahdollisesti erittäin tärkeä merkitys tuli mieleeni tapauksesta, kun emoilves saalisti rusakon kolmen metrin loikilla vain kymmenen metriä jahdattuaan. Emon jäljet johtivat suoraan kohti rusakon saalistuspaikkaa. Kolme pentua oli mukana, mutta vaikka jäljistä päätellen pennut astelevat pitkiä matkoja tarkasti emon jälkiä, pennut tulevat reilusti jäljessä ehkä siksi, että eivät häiritse emon saalistusta. Emon ja pentujen pitkä välimatka on pääteltävissä jäljistä silloin harvoin, kun emon jäljet tekevät jyrkän mutkan, mutta pentujen jäljet alkavat oikaisun jo kymmeniä metrejä ennen emon tekemää mutkaa.

Emo kantoi saalisrusakon kaatuneen kuuseen alle, missä se oli syöty niin tarkkaan, että jäljellä oli vain ehjä mahalaukku ja pieni tukko harmaita karvoja. Pennut olivat tannertaneet ruokailupaikan lähiympäristön jälkiä täyteen ja emo oli istunut mättäällä, missä töpöhännän jälki erottui selvästi. Ilvespesueen jäljistä tulee mieleeni kissaemo pentuineen. Oletan, että ilvespesue käyttäytyi pitkälti samoin kuten kissaperhekin. Kissaemohan istuu paikallaan vahdissa yleensä hieman korkeammalla paikalla, kun pennut telmivät.

Edellä oleva saaliskuvaus ei vielä anna mitään vinkkiä minua askarruttavaan ongelmaan, miksi ilves on kiinnostunut vain ani harvoista jäniksistä. Vasta ilvespoikueen poistumisjäljet ruokailupaikalta antoivat mielestäni tärkeän vihjeen. Lähes heti kun ilvesperhe oli poistunut ruokailupaikaltaan, emoilves oli tehnyt rajun laukan kohti rusakon tuoretta ruokailupaikkaa. Rusakon jäljet saattoi emo havaita vain hajun perusteella. Mutta rusakkoa ei ollut, sehän oli juuri syöty. Myöhemmin nimittäin tarkastin, että tämä rusakko oli ollut paikan ainoa, koska uusia jälkiä ei enää sinä talvena paikalle tullut.

Haen todisteita sille olettamukselleni, että ilves pystyy haistamalla valitsemaan jänisten joukosta yksilöt, jotka sen on mahdollista saada kiinni ja joita siis kannattaa edes yrittää tavoitella. Luulen, että huonokuntoisen jäniksen hajun ilves erottaa terveiden jänisten joukosta.

Seuraavan esimerkin on tarkoitus osoittaa, että ainakin eräät eläimet tunnistavat sairaat yksilöt. Kun emälammas alkaa imettää, se ensin haistelee karitsoidensa takapuolta. Sillä on muukin tarkoitus kuin tunnistaa, ettei ruoki vierasta karitsaa. Olin todistamassa, että emolammas tunnisti hajusta huonokuntoisen karitsansa. Sen kolmesta karitsasta heikoimmalle ei riittänyt maitoa ja sen kasvu hidastui. Tämän emä tunnisti haistamalla ja pian se toistuvasti jahtasi tätä omaa jälkeläistään kauemmas. Sitä voi myös pohdiskella, onko tällainen emolampaan käytös tarkoituksenmukaista. Ainakin se turvasi maidon riittävyyden terveille karitsoilleen ja ehkäisi mahdollisten sairauksien leviämistä.


Pari aikuista ilvestä näyttäisi kulkevan talvesta toiseen kotikyläni läpi 10-15 päivän välein - suurempaa ilvestiheyttä lajin reviirikäyttäytyminen ei näyttäsi sallivan. Nämä ilvekset noudattavat edellisten kulkureittiensä suuntaa, mutta ei juuri koskaan tarkasti samasta kohtaa, vaan muutama sata metriä aikaisempien jälkien vieressä. Siksi pihaani ilveksen jäljet mahtuvat ilmestymään vain kerran tai pari kertaa talvessa. 

Jos ilveksen tavoitteena on löytää hajun avulla ennen kaikkea huonokuntoisia saaliseläimiä, suoraviivainen vaellus jatkuvasti uudelle alueelle on käyttökelpoinen saalistusmenetelmä. Mitä pitemmän matkan vaeltaa ja aina uudella alueella, sitä suurempi todennäköisyys on saada vainu sopivan heikentyneestä saaliseläimestä. Silloin kannattaa myös säästää voimia ja kulkea rauhallisesti kävellen, kuten ilves lähes yksinomaan kulkee. Jyrkänteen laelle nousemisen kuluttava energia korvautuu sillä, että voi saada hajuja laajemmalta alueelta.

Luultavasti ani harva aikuisikään ehtinyt jänis saavuttaa edes kymmenen vuoden iän. Viimeistään silloin se kuolee vanhuuden tuomiin vaivoihin. Saalistaja, joka parhaiten pystyy valitsemaan ravinnokseen iäkkäät tai muuten huonokuntoiset eläimet, menestyy saalistajien välisessä kilpailussa. Jollei olisi ilveksiä, jäniksiä jäisi vielä huonokuntoisempina muiden petojen ruuaksi, mutta sitä ennen ne olisivat ehkä enemmän levittäneet loisia ja tautejaan. Jos ilves pystyy tunnistamaan heikentyneet saaliseläimet muita petoja aikaisemmin, se on palvelus jäniskannoille; jänisten määrä voi olla suurempi ja vain jänikselle sopivan ravinnon tai elinympäristön niukkuus jää jäniskannan kasvua rajoittamaan.

Lisäys 21.05.2018 

Rajoittaisiko kotka näätien tuhoja?

Nykyään näädällä ei näyttäisi Etelä-Suomessa olevan muita vihollisia kuin toinen näätä. Luulen, että maakotka on ollut aikoinaan lajin vihollinen. Epäilen nimittäin, että näädän tarve karttaa järvien jäitä, peltoja sekä suurten hakkuuaukeiden ylityksiä johtuu lajin vaistonvaraisesta pelosta kotkaa ja ehkä myös huuhkajaa kohtaan. Aukeilla paikoilla näätä ei pääse näiltä petolinnuilta suojaan.

Vasta kun kuulin, että ilveksen ravintoa ulosteista  tutkittaessa löytyy myös näädän karvoja, aloin miettiä, olisiko aukeiden välttäminen lajin sopeutuma suojautua myös - tai jopa erityisesti - ilvekseltä. Metsässä näätä pääse ilvestä karkuun kiipeämällä ketterämpänä puun hennoille oksille, jotka eivät ilvestä kanna, mutta aukealla se on ilvestä hitaampi ja sitä vastaan puolustuskyvytön.
Olen havainnut, että näädän jäljet ovat alkaneet yleistyä avoimissa maastoissa. Se tuntuisi luonnolliselta sopeutumalta siellä, missä kotka on harvinainen. Jos näin on, näätäkanta voi yhä laajentaa elinpiiriään ja siksi näädän aiheuttamat häiriöt lisääntyvät Etelä- ja Keski-Suomen luonnossa. Näätä tarkastaa säännöllisesti reviirinsä kolopuut, minkä seurauksena helmipöllöt enää harvoin onnistuvat pesinnöissään muualla kuin säästöpuiden koloissa keskellä isoja hakkuuaukeita.

Liikenteen surmaamiksi näätiä jää vähän siihen nähden, kuinka paljon näätien jälkiä on metsissä. Näätien pelastuksena voi olla se, että ne karttavat teitä, koska tietkin ovat niiden silmissä vaarallisia aukeita.
Vaikka näätiä, minkkejä, kettuja ja supikoiria pyydetään, niitä täytyisi pyytää paljon enemmän ja kattavammin, jotta tulos olisi sitä luokkaa kuin mitä kenties aikaansaa tasaisesti levittäytynyt täystiheä kotka- ja ilveskanta. Molemmat lajit tarvitsevat reviirit, joiden pinta-ala on useampi peruskartan lehti. Kun reviirejä ei enää mahdu lisää, lajit lakkaavat lisääntymästä.


Helsingin Sanomien artikkelissa 02.01.13 kerrotaan viidettätoista vuotta alkavasta näätien tehometsästyksestä. Näädät eivät ole vähentyneet; pyydetyt ovat korvautuneet nuorilla yksilöillä. Telkän pesimätulosta se on auttanut, koska nuorilta näädiltä vie vuosi aikaa löytää telkänpöntöt. Mutta hyötyykö muu riista? 


Karkottaako korppi variksia?

On pitkälti nimittelykysymys, mitkä eläimet ovat petoja. Kotkatkin ovat suuressa määrin haaskansyöjiä kuten korpit ja varikset. Vaikka korppi ja varis eivät olekaan petoja, ne ovat pesä- ja poikasrosvoja. Siksi niillä on melkoinen vaikutus riistakantoihin.
Pihapiirini tuntumassa on pesinyt variksia niin kauan kuin muistan. Kolmena viime keväänä varikset kuitenkin puuttuivat. Syy voi olla maatalouden muutoksissa, mutta eniten epäilen sitä, että paikalla alkoi pesiä korppi.
Keväisin on tuttu näky, kun variksia nousee pesiltään hyökkäilemään kohti ohilentävää korppia. Varisten käytös viittaa siihen, että varikset kokevat korpin uhkaksi pesälleen, koska muulloin kuin pesimäaikana varikset kerääntyvät haaskoille korppien kanssa sovussa. Korppi aloittaa pesintänsä aikaisin ja siksi jatkuva korppien uhka saattaa estää variksia pesimästä lähialueilla.
Jos näin on, kasvanut korppikanta voi parantaa vesi- ja peltolintujen pesimätulosta, umpimetsissä varis ei viihdy. Vaikka korppikin hävittää lintujen pesiä ja poikasia, muutaman korppiparin aiheuttama tuho saattaa jäädä vähäisemmäksi kuin täystiheän variskannan. Samalle alueelle mahtuu pesimään monin verroin enemmän variksia kuin korppeja, koska viime mainittujen pesien välimatka lienee yli kaksi kilometriä.

Susi, metsäpeura ja jäkälä

Kuhmossa metsäpeura taantuu suden takia, syyllisestä ei liene epäilystä. Mutta miksi sudet eivät vähentäneet samassa määrin Salamanjärven metsäpeuroja?
Ekologi ajattelee niin päin, että kasvissyöjälle soveliaan alueen ravinnon määrää ratkaisee, kuinka paljon alueella elää kasvissyöjiä eikä se pitkässä juoksussa suinkaan johdu luontaisista pedoista. Kuinka paljon siellä voi elää petoja, se taas riippuu kasvisyöjien määrästä; perimmältään sekin siis johtuu kasvisyöjille tarjolla olevasta ravinnosta.
Tämän mukaan metsäpeurojen hupenemisen todellinen syy täytyy olla elinalueen ravinnon ehtyminen. Ovatko Kuhmon jäkälämaat huonontuneet pitkän metsäpeuralaidunnuksen seurauksena, sillä Salamanjärvellä metsäpeuroja on ollut vähemmän aikaa? Jos näin on, peurakannan kuuluukin taantua Kuhmossa lajin luontaisen vihollisen, suden avulla, jotta taas sielläkin päästään laidunten kestävälle tasolle.

Minulle on vastattu, että suden salametsästys saattaa olla tehokkaampaa Salamanjärvellä kuin Kuhmossa? Vaikka olisikin selvitettävissä, kuinka paljon susia on ollut Kuhmossa ja kuinka paljon Salamanjärvellä, siitä tiedosta ei juurikaan ole apua.  Jos metsäpeuran suojaiset laitumet on jossain vähiin kaluttuja, peurojen kunto heikkenee tai nälkä pakottaa ne paikoille, joihin peurojen itsesuojeluvaisto estää niitä vapaaehtoisesti hakeutumasta, koska siellä muutamakin susi olisi vaikea havaita ja päästä niiltä karkuun.

Mistään ei ole osunut silmiini, onko kunnolla yritetty kartoittaa Kuhmon jäkälämaiden kulumista ja verrata niitä Salamanjärven jäkälämaihin. Jäkälämaita ei kuitenkaan saa verrata Lapin porojen laitumiin, koska porot eivät enää talvista selviä ilman ruokintaa. Myös metsäpeuran kesälaitumien kuntoa tulisi tutkia.


Metsäpeuran hoitosuunnitelmasta 2007 ilmenee, että jäkälälaitumien kuntoa on ilmakuvattu ja kesälaitumien kasvilajistoa tutkittu. Hoitosuunnitelmassa korostetaan, että metsäpeuralle on runsaasti sopivia elinympäristöjä eikä nykyisiin elinympäristöihin kohdistu sellaisia vaikutuksia, että niistä olisi arvioitavaa haittaa kannan kehitykselle. Kuitenkin laitumien pitkäkestoista riittävyyttä epäilen jo senkin hoitosuunnitelmassa kerrotun yksittäishavainnon perusteella, kun vain kahtena talvena koristejäkälän keruualueella Paltamossa käyneet peurat tuhosivat palleroporonjäkälät pitkiksi ajoiksi.




Tutkimustietoa peto-saalissuhteista 




Tämän artikkelin kirjoittaminen on aloitettu 1.6.2012


1 kommentti:

  1. Mielenkiintoisia ajatuksia.
    Tänäänkin kiersin ison lenkin löytämättä yhtään kissan jälkeä, no yhdet vanhat. Eilen en niitä vanhojakaan. Missä ne pitäjän 20 tupsukorvaa oikein luuraa :)

    VastaaPoista