Mille nauramme, sitä on tutkittu ja siitä on
kirjoitettu. Löytyy runsaasti tutkimuksiin perustuvaa tietoa myös siitä, miten huumorin avulla parannetaan viihtymistä ja työn tuloksia. Sen sijaan mielestäni ainakaan tyydyttävästi ei ole selvitetty, miksi
ihmislajille ovat kehittyneet huumorintaju ja refleksinomainen tarve nauraa huumorille.
Naurua on monenlaista
Paljon riippuu tilanteesta, naurammeko
kunnolla, tyydymmekö hymyyn vai naurammeko tekonaurua. Toisinaan tilanne vaatii
naurusta pidättäytymistä, mutta se voi olla niin vaikeaa, että väkisin pääsee
nauruntirskahdus, ja vaikkemme haluaisi, kasvot kuitenkin saavat nauravan ilmeen.
Jokaiseen kulttuuriin liittyy käytöstapansa ja samaltakin näyttävässä kulttuurissa
on vivahde-eroja, jotka joko lisäävät hymyn ja naurun käyttöä tai rajoittavat
sitä. Hymy ja nauru voivat myös ehdollistua tilanteisiin, joissa niitä ei syntyisi
luonnostaan. Tätä voivat olla teennäinen nauru tai naureskeleva puhetapa.
Ystävällinen hymy ja heleä nauru kertovat
hyvistä aikeista ilman, että hymy ja nauru mitenkään liittyvät huumoriin. Monelle
hymy ja iloinen ilme leviävät kasvoille automaattisesti, kun toista
tervehditään. Hymyilevät kasvot on vaistonvarainen signaali, ettei toisen tarvitse
pelätä. Siksi myyntimiehistä ja vaaliehdokkaista kannattaa levittää hymyileviä
kuvia. Nätisti hymyilevää on vaikea vastustaa.
Vauvan hymyntapainen ilme ei myöskään liity
huumoriin. Noin kuukauden ikäisen vauvan kasvoilla käväisee ikään kuin hymy, kun edessä
ovat ihmiskasvot tai niitä muistuttava varsin pelkistettykin kasvojen kuva. Pienen
lapsen hymy on vaistomainen ja sen tarkoitus lienee hillitä lähestyjän
mahdollisia pahoja aikeita; hymy riisuu vihollisen aseista. Hymyrefleksi myös
houkuttelee äitiä ja muitakin ihmisiä katsekontaktiin vauvan kanssa, mikä
auttaa kiintymissuhteen syntymistä lapsen ja muiden ihmisten välillä, mitä
edellyttää lapsen sosiaalistuminen.
Huumorin ja naurun tehtävät
Onko naurulla ja huumorilla ollut lajimme
evoluutiossa tehtävä, joka on auttanut ihmistä selviämään olemassaolon
taistelussa? Luulen, että on ja on yhä edelleen. Kaikkien eliöiden lähes
kaikille ominaisuuksille löytyy tarkoitus, joka parantaa elinkykyä.
Poikkeuksiakin on, mutta silloin on yleensä kyse surkastuvista jäänteistä,
jotka ovat säilyneet eliön aikaisemmista kehitysvaiheista
Ihmisellä on tarpeita, jotka palkitaan
mielihyvällä, jotta toteuttaisimme useammin näitä tarpeita. Siksi minulle
biologina naurun ja huumorin hyödyllisyydestä antaa vihjeen se, että nautimme
huumorista ja nauraminen on mukavaa. Naurun seurauksena paranevat sekä oma olo
ja joukon tunnelma.
Hedelmät ja marjat sisältävät sokeria, mistä saamme
energiaa. Jotta osaisimme valita sokeripitoista syötävää, useimmilla aikuisilla
ja varsinkin kasvavilla lapsilla on voimakas makeanhimo. Esi-isämme eivät
voineet kovin hyvin tietää, miksi makeita ruokia kannattaa syödä, mutta
evoluutio loi sellaisen ruuan syömiselle palkinnon: makea maistuu hyvälle. Arvaan,
että moni lukija haluaa muistuttaa toisesta tunnetusta esimerkistä: seksi, joka
on lajimme säilymisen edellytys, palkitaan myös nautinnon tunteilla. Sen sijaan
itku ei tuota palkitsevia tunteita ainakaan niin voimakkaina, että voisimme
sanoa nauttivamme toistuvista itkunkohtauksista.
Naurajan kasvojen ilmeet ja äänet olisivat
turhia, jollei niitä ole tarkoitettu muiden nähtäväksi ja kuultavaksi. Tästä
voi päätellä, että naurulla on käyttöä erityisesti silloin, kun olemme yhdessä.
Nauru onkin suorastaan keskeinen osa sosiaalista kanssakäymistämme.
Toki me myös yksinään purskahdamme nauramaan vaikkapa
lukiessamme hyvän vitsin, katsoessamme TV:stä komiikkaa tai kun meille sattuu
kommelluksia. Se ei silti poissulje naurun sosiaalista tehtävää. Yksinäinenkin
lintu päästää vaaran uhatessa varoitusäänen, jonka tehtävä on varoittaa toisia.
Kenties oman varoitusäänen kuuleminen voimistaa myös omaa adrenaliinin eritystä
ja siten antaa lisävoimaa pakoa varten. Saman periaatteen mukaan myös yksinään
nauraessamme vapautuu hormoneja, jotka tuottavat mielihyvää.
Mikä huumorissa naurattaa
Jo yksivuotias lapsi nauraa ääneen tietyille asioille.
Ensimmäisiä naurun aiheita on tilanne, kun joku kurkistaa verhon takaa. Lapsesta
alkaen huumoriin näyttäisi liittyvän yllätyksellisyys. Pikkulapselle kasvojen
ilmestyminen kuin tyhjästä on yllätys, vaikka se toistuisi monta kertaa. Niin lapsen
kuin aikuisenkin saa nauramaan odottamaton ratkaisu, jota ei pidetä asiaan
liittyvänä. Varttuneemmalle vanha vitsi ei toimi, koska se ei enää yllätä. Taikatemput perustuvat yllätykseen. Kun taikuri laittaa pallon hattuun,
mutta hetken kuluttua sieltä löytyykin vain kani, katsojat purskahtavat nauruun.
Huumorin sisältö on pitkälti sidoksissa
kulttuuritaustaan. Eri ikäkausiin kuuluu omanlaisensa huumori. Jo
alakoululaisilla on omat vitsinsä. Viimeistään tästä ikävaiheesta alkaen on
yleistä, että halutaan kertoa vitsejä tai muuten pilailla muiden nähden.
Sellaiseen lienee synnynnäinen tarve eikä ainoana motiivina suinkaan ole vain halu
saadaan palkinto siitä, kun toiset nauravat.
Nauramme hyvälle huumorille. Huonolle huumorille
nauramme korkeintaan tekonaurua, jos seuran vuoksi on pakko nauraa. Hyvä
huumori on sellaista, johon liittyy oikeanlainen sanoma. Sellainen sanoma on
pitkälle sidoksissa taustaamme eli sen ryhmän arvoihin ja asenteisiin, johon
koemme kuuluvamme.
Se mitä tällä tarkoitan, selviää ehkä helpoimmin,
kun analysoin, mikä naurattaa päivälehtien pilapiirroksissa. Niissä otetaan
kantaa ilkkumalla yllättävällä tavalla asialle, jonka tunnistamme epäkohdaksi.
Mikäli kuitenkin pila on vastoin arvomaailmaamme, se ei naurata, vaan
päinvastoin pila saa meidät suuttumaan, vaikka joku toinen riemastuu.
Asiat, joihin liittyvän huumorin pystymme ymmärtämään,
ovat valmiiksi tuttuja. Kun huumori naurattaa, silloin ainakin luulemme
tietävämme – ehkä usein kuitenkin alitajuisesti – kuinka asioiden pitäisi olla.
Olemme jo valmiiksi samaa mieltä siitä epäkohdasta, mitä huumorilla ikään kuin alleviivataan.
Huumorilla on moraalitausta
Kun asiat esitetään huumorilla höystettynä, tämä
saa aikaan naurua, joka lisää mielihyvää tuottavia hormoneja. Aivotoimintaan liittyvistä
hormoneista tiedetään jo varsin paljon, kuten se, että vaikutus on
laaja-alaista. Mielihyvän tuntemusten lisäksi aivoissamme tapahtuu muutakin.
Luulen, että huumorin aikaansaamat hormonivaikutukset
auttavat muodostamaan puhtaasta tiedosta arvoja ja asenteita. Väitän nimittäin,
että huumoriin suorastaan aina sisältyy osoittelua oikeasta ja väärästä. Tätä
tuskin monikaan on tullut ajatelleeksi. Kuitenkin oikean ja väärän, hyvän ja
pahan eli moraalin ja etiikan problematiikkaan törmätään, kun alamme
tarkastella, mille tuli naurettua. Joka kerta, kun pilke silmäkulmassa
uudelleen käsitellään samaa aihepiiriä, vakaumuksemme vahvistuu.
Jokainen tuntee armoitettuja humoristeja. Heillä
on ennen kaikkea vahva moraalintaju, jotta he osaavat aistia, millainen huumori
vastaa yleisön moraalia. Kaskunkertoja, pilapiirtäjä tai koomikko voi olla
ammatti, mutta useimmat muutkin viljelevät huumoria, vaikkei se toisi
vähäisintäkään hyötyä. Halu käyttää huumoria saattaa johtua geeniemme
määräämästä tarpeesta levittää ja vahvistaa oman joukon moraalia.
Ihminen on voimakkaasti sosiaalinen laji,
jonka elinehto on yhteistyö. Yhteinen moraali on yhteistyön edellytys. Näyttäisi
olevan geeniemme ohjauksessa, että jokaiselle yhteisölle kehittyy omat yhteiset
moraalisääntönsä. Huumori on ikivanha ja tehokas väline, jonka avulla moraalista
luodaan yhteistä. Yleensä se kai tapahtuu siten, että mielestämme väärä moraali naurattaa. Tätä osaltaan todistaa helppo ajatuskoe: haluaisinko olla naurun kohteena - sehän nolottaa ja saa tuntemaan, että olen väärässä tai ainakin väärällä puolella - vai tahdonko mieluummin olla mukana nauramassa jollekin toiselle - kokemassa että olen oikeassa joukossa.
Seuraavan sitaatin kirjoitin
yli 20 vuotta sitten (Jyrki Patomäki: Järkevyyden esteet – miten meitä
ohjaillaan 1992 sivu 16):
”Naurun, hymyn ja ylipäänsä huumorin keskeinen tehtävä on osoittaa joukon
muille jäsenille, mikä on väärää, tuomittavaa, hylättävää ja rumaa: sille
nauretaan, hymyillään ja ivaillaan, mikä halutaan opettaa kielteiseksi. Vitsien
avulla vaivihkaa vahvistetaan sellaisia asenteita, että tekopyhyys, rasismi,
sotaintoilu, juppi ja fundamentalismi ovat kielteistä, mutta yhtä hyvin toiset
vitsit taas monien tiedostamatta ylläpitävät niitä asenteita, joiden mukaan
pahasta ovatkin kömpelyys, vanhuus, lihavuus, homo, neekeri, ihmisen ja apinan
sukulaisuus jne. Huumorin keinoin luodaan kielteistä kuvaa poliisin, opettajan,
poliitikon tai saksalaisen määrätynlaisesta stereotyypistä. Irvailemalla
kasvatetaan estot tiettyihin asioihin kuten ulosteisiin ja joihinkin
seksitapoihin, mutta pilailemalla voidaan toisaalta tabuja lievittääkin.
Joukon pilkkanauru on mahtava ase yhtenäistettäessä arvoja.
Naurunalaiseksi joutuminen on menestyksen loppu, ja vaikka nauru näyttää
kohdistuvan henkilöön, nauretaan kuitenkin niille arvoille ja asenteille, joita
henkilö edustaa; toisenlainen vaiennetaan sillä ikivanhalla keinolla, mikä
ihmislajille on tätä varten kehittynyt.
Silloinkin kun kysymyksessä on itseironia ja henkilö vitsailee omille
hölmöilyilleen, nauru kohdistetaan sellaisiin asioihin ja ominaisuuksiin,
joiden kielteisyydestä jälleen halutaan muistuttaa – kerrataan, mikä on
kulttuurissamme huonoa, väärää ja rumaa. Jos vitsi ei naurata, tämä ei todista,
että kuulija olisi huumorintajuton, mutta se voi osoittaa, että kuulijan
arvomaailmassa vitsin tuomitsema asia ei olekaan kielteistä. Vitsi naurattaa,
kun se vastaa kuulijakunnan asenteita, ja samalla se usein selvemmin kuin
mikään pitkä esitelmä viestittää, mitä puhuja tahtoo tiedettävän edustamastaan
arvomaailmasta.”
Nätti-Jussin legenda
Uittotyömaalla hukkui mies pudottuaan tukilta. Porukan pomo hätääntyi,
kun ei tiennyt, mitä pitäisi tehdä. Lopulta hän keksi kysyä, osaako kukaan
paikallaolijoista jotain kirkollista toimitusta. Nätti-Jussi ilmoittautui, otti
lakin päästään ja keräsi lakkiinsa kolehdin.
Kasku ja sen aihepiiri ovat 1950-luvun tienoilta Lapista,
vaikka kaskua on toki saatettu päivittää vastaamaan paremmin omaa aikaamme. Kaskun
jatkuva suosia kertoo, että sillä on edelleen ajankohtainen sanoma. Ainakin
minun mielestäni kasku on erinomainen.
Miksi pidän kaskusta, sitä yritän analysoida.
Silloin väkisin tulen peilanneeksi kaskun sanomaa omiin asenteisiini ja
moraalikäsityksiini, mutta sellainenkin analyysi kelpaa esimerkiksi, mitä
tarkoitan huumorin ja moraalin kietoutumisella toisiinsa.
Kielteisille asioille nauretaan ja tässä kaskussa helpoin naurun aihe on pomon avuttomuus, sillä erityisesti johtajilta odotetaan jämäkkyyttä ja järkeviä päätöksia.
Jos kerrottu tapaus on tosi, se tuskin tapahtumahetkellä nauratti kuten hauskat kommellukset tuoreeltaan, mutta vasta myöhemmin muisteltuna tapaus muuttui huvittavaksi kaskuksi. Ei kovin moni heti naura kaveri odottamatta kuollessa. On silti mahdollista, että naurua saa aikaan juuri hirtehishuumori, jonka moraaliopetus on siinä, että kuolemankaan äärellä ei saa lamaantua.
Kielteisille asioille nauretaan ja tässä kaskussa helpoin naurun aihe on pomon avuttomuus, sillä erityisesti johtajilta odotetaan jämäkkyyttä ja järkeviä päätöksia.
Jos kerrottu tapaus on tosi, se tuskin tapahtumahetkellä nauratti kuten hauskat kommellukset tuoreeltaan, mutta vasta myöhemmin muisteltuna tapaus muuttui huvittavaksi kaskuksi. Ei kovin moni heti naura kaveri odottamatta kuollessa. On silti mahdollista, että naurua saa aikaan juuri hirtehishuumori, jonka moraaliopetus on siinä, että kuolemankaan äärellä ei saa lamaantua.
Huumorille ominainen yllätys on kaskun
odottamaton väite, että kolehtikin on hengellinen toimitus. Tempauksellaan
Nätti-Jussi pilkkaa pappien opetusta, että rahan pudottaminen kolehtihaaviin
olisi laupeudenteko ja hengellisyyttä. Uskon, että tukkijätkillä oli jo
valmiiksi vakaumus, monen aikaisemman kämpällä kuullun jutun opettama ja kaskujen
vahvistama, että kolehtirahat menevät kirkonmiesten omaan taskuun. Kun
Nätti-Jussi kerää kolehdin lakkiinsa, hän jätkien mielestä, ja monen myöhemmän
kaskunkuulijan silmissä, on kuin epärehellinen – siis tyypillinen - pappi, joka
käyttää kolehdin omiin tarpeisiinsa.
Hyvä huumori on monikerroksista ja se antaa
oikeuden erilaisiin tulkintoihin. Jos sama kasku kerrotaan papeista koostuvalle seurueelle, otaksun
että kasku saa aikaan harmistumista, mutta sitten myös hymynkareita. Ehkä ainakin
osalle tätä joukkoa kasku nostaisi pintaan sellaisia tuttuja tuntoja, että
Nätti-Jussin kaltaiset irvailijat käyttävät härskisti hyväkseen tyhmiä kavereitaan.
Viinaan ja muuhun jumalattomaan elämään Nättijussi rahat kuitenkin käytti ja
vähän yksinkertaiset kaverit maksoivat.
Kasku saattoi vahvistaa sen ajan sivistyneistön
yleistä asenetta, että tukkijätkiksi ajautuvat vain sellaiset, jotka eivät
kykene vaativampaan työhön. Tyhmyydellehän yleisesti nauretaan, ja jos joku on
tyhmä, häntä saa hyväksikäyttää. Tämä oli monien vitsien vahvistama asenne
1950-luvulla ja se asenne on yleinen edelleen. Kuitenkin moraalimme muuttuu, sillä
nykyään paljon useampi kuin ennen paheksuu naureskelua ihmisten erilaisille
vioille ja puutteille, olivat ne fyysisiä tai henkisiä.
Tukkijätkien varassa metsäteollisuutemme
kukoisti ja maamme selvisi sodan koettelemuksista. Kuitenkin 1950-luvun
metsätyöntekijät olivat samankaltaisessa asemassa kuin monen maan nykyinen halpatyövoima.
Nätti-Jussi kuten muutkin sen ajan työmaiden sesonkityöläiset pakotettiin
kiertolaisina elämään epävarmoissa ankeissa oloissa.
Kuitenkin tämä elämänmuoto kuvattiin vanhoissa
Suomifilmeissä suorastaan tavoittelemisen arvoisena; se esitettiin
vapaana ja romanttisena. Jos vastaavaa tapahtuu nykyään, sanotaan herkästi,
että se on teollisuuden lobbareiden aikaansaannosta. Tukkijätkille luotu
sädekehä vahvistui vielä lisää myöhempien muisteloiden ja kaskujen ansiosta.
On
inhimillistä, että ihmiset haluavat nähdä
itsensä ja asemansa parempina kuin ne ovat todellisuudessa. Tästä esimerkki ovat suhdannegallupit:
vaikka ihmiset ennakoivat, että talouden laskusuhdanne vaikeuttaa muiden
toimentuloa, he uskovat itsellään menevän paremmin.
”Aika kultaa muistot” niin, että tuntuu kuin ”ennen
oli miehet rautaa”. Siksi lähes kaikki entiset metsätyömiehet kokevat, että me
tukkijätkät olimme kovia poikia. Muutkin suomalaiset kunnioittavat sankareina
entisajan metsureita. Sellaisten mielikuvien lujittamiseen tarvitaan
sankarihahmoja, jollainen tuli Nätti-Jussista. Siksi hänestä on syntynyt
kaskujen avulla todellista henkilöä suurempi legenda.
Entisajan tukkijätkien sankaruus oli todellista,
mutta siihen oli pakko, sillä sen ajan oloissa ei monellakaan ollut muita
toimeentulon vaihtoehtoja. Tietoisesti tai alitajuisesti jälkipolvet kokevat
tästä sankaruudesta kertovat kaskut myös hyvityksenä yli-inhimillisen raskaasta
työstä, joka koitui koko Suomen hyväksi.
Artikkelin kirjoittaminen aloitettu 2.2.2013
Anna Tiainen kertoi Nätti-Jussista Juulia yhteisön avoimilla päivillä syyskuussa -14. Aika makea tarina ja mikä legenda, tuo Nätti-Jussi! Koskenlaskija sulatejuuston kannessa on Nätti-Jussi!
VastaaPoistaHyvää syksyä sinulle!
Tiina B.
Nätti-Jussin elämästä on kirjoittanut Lehtinen.
VastaaPoistaTunnettu toimittaja, kirjailija ja poliitikko Lasse Lehtinen on tosiaan kirjoittanut Nätti-Jussista ja hänen kaskuistaan kirjan muutama vuosi sitten.
Poista