Putinin ja Länsimaiden välinen sota

Huomasin helmikuussa 2022, siis ennen Ukrainan sotaaa, että mikään ei ollut ratkaisevasti muuttunut siitä kun 30.10. 2016 sain valmiiksi tämän artikkelin, jonka silloin otsikoin "Syyriassa tuhoaminen jatkuu".

Myös meidän suomalaisten pitii auttaa Aleppon asukkaita. Kuitenkaan perinteiset auttamisen keinot eivät toimi; ei ruoka, lääkkeet ja lääkärit eikä mikään muukaan apu pääse perille nyt ja tuskin  myöhemminkään. Ne onnettomat saarretuiksi joutuneet, jotka eivät ajoissa lähteneet pakolaisiksi, ovat tuomittu menehtymään nälkään, janoon ja tauteihin mikäli pommit eivät ehdi surmata sitä ennen.

Diplomatian vaatimus

Kansainvälisen päätöksenteon keskeinen este on diplomatian vaikeus: vihollistakin kohtaan tulee käyttäytyä hienovaraisesti ja näennäisen ystävällisesti. Jokaiselta arvostetulta poliitikolta - puhumattakaan vaikkapa Naton, YK:n tai Eu:n kokousedustajista – edellytetään, että heidän ei pidä kertoa arkaluontoisista asioista suoraan niin kuin asiat ovat. Tosiasioista siis vaietaan.

Vähänkään huomattavammassa yhteiskunnallisessa asemassa olevat eivät voi tuoda julki Venäjän johtajan Vladimir Putinin todellisia motiiveja ja kaikkia hänen käyttäytymistään ohjaavia sidoksia. Niiden selostaminen muuten kuin yksityishenkilönä olisi törkeä rikos idänsuhteiden kannalta - ei vain Suomen osalta, vaan kaikkien maiden osalta. Vaikka toki useat ihmiset ymmärtävät myös nämä päätöksenteon esteet, kadunmies, jolla on mielessään enimmäkseen muita asioita, ei näitä riittävästi tiedosta. Siksi mediakaan ei voi, sen ei kannata seuraamusten pelossa, käsitellä näitä asioita, koska se voisi herättää omien kansalaisten keskuudessa paheksuntaa ja pelkoa, mutta saisi venäläiset puolustamaan johtajansa toimia entistäkin kiihkeämmin. Some-aika on kuitenkin tuonut muutoksia: kun ensin somessa kyllin voimakkaasti reagoidaan, perinteisen mediankin on reagoitava, minkä toivon johtavan todellisiin tekoihin Syyrian kärsivien hyväksi. (Sen sijaan Donald Trumpia - ja myös Yhdysvaltain aikaisempia presidenttejä - koskevat ikävät asiat ovat maan omalle medialle sallittu aihepiiri, vaikka oman maan päätöksentekijöille ehkä edelleen jossain määrin arkaa aluetta.)

Suuri itsepetos

Epärehellisyys vaivaa korkeimmista päättäjistä aina kadunmieheen asti. Ummistamme silmät tosiasioilta, koska tosiasioiden hyväksyminen toisi eteemme liian pelottavia uhkakuvia. Rehellisyys myös pakottaisi myöntämään, että länsimaat - Suomi muiden mukana - ovat toimineet väärin.

Todella harva keksii uusia ajatuksia. On tapana sanoa, että ajassamme on sellaista, mikä auttaa omaksumaan aikaisemmasta eroavaa ajattelua. Se tarkoittaa, että saamme samansuuntaisia signaaleja useammalta taholta. Tuskin minäkään olen keksinyt tämän artikkelin johtopäätöksiä; olen vain unohtanut, mistä olen ajatukset saanut ja siksi välillä luulen niitä omikseni. Yritän olla edes yksi pikkutekijä niiden joukossa, jotka edistävät aikamme virhearvioiden paljastamista. Itsesuojeluvaistoni kuitenkin varoittaa, että väitteitä, joihin ei ole vielä totuttu, ei pitäisi laittaa kaikkien nähtäville. Kuitenkin Aleppon kansanmurhan takia siihenkin on nyt ihan pakko – omatuntoni ei anna rauhaa.

Arabikevään virheet

Olemme muutaman vuoden takaisen arabikevään vankeja. Se on pakottanut jatkamaan samalla linjalla kuin silloin, kun arabikevään nimellä tunnettuja kansannousuja puhkesi monissa arabimaissa. Toimimme länsimaisten arvojen pohjalta ja uskoimme, että se koituisi näiden maiden parhaaksi. Länsimaiden antama tuki auttoikin suistamaan vallasta maiden itsevaltaisia korruptoituneita johtajia.

Onko kuitenkaan missään arabikevät tuonut oloihin parannusta? Eipä taida. Jollei niin siinä tapauksessa tulisi myöntää, että olimme aiheuttamassa murhenäytelmiä, joista Aleppon kohtalo saattaa olla tähän mennessä pahin.

Jos näin on, eikö silloin pitäisi tehdä se johtopäätös, että lisäkärsimysten välttämiseksi länsimaiden tulisi lakata tukemasta Syyrian presidentti Basar al-Assadin vastustajia? (al-Assadin vastustajiin kuuluu myös Isisjärjestö, mutta sitä vastaan sodan pitää jatkua, koska Isis tavoittelee al-Assadin syrjäyttämisen lisäksi kaikkia muslimimaita valtansa alle ja pyrkii johtamaan terrorin avulla muutakin maailmaa.)

Putinin ja länsimaiden välinen sota

Tähän asti ei ole ollut luvallista edes ehdottaa, että jos tavoitteena on Aleppon asukkaiden kärsimysten vähentäminen, länsimaiden kannattaisi vaatia Aleppoa puolustavat taistelijat antautumaan. Samalla olisi velvollisuutemme, että järjestämme näille taistelijoille ilmasillan tai muun pakoreitin, jotta he eivät joutuisi al-Assadin mestaamiksi tai vankiloihin.

Vladimir Putin ja Yhdysvallat ovat Syyrian maaperällä käytännössä sotineet toisiaan vastaan, sillä Putin käy sotaa al-Assadin vastustajia vastaan ja Yhdysvallat al-Assadia kannattajia vastaan. (On oikeampaa puhua, että vastakkain ovat Putin ja länsimaat eikä Venäjä ja länsimaat, koska Putin yksinvaltaisesti käyttää Venäjän ääntä.)

Länsimaat eivät enää edes uskalla auttaa Aleppon saarrettuja asukkaita. Putin on onnistunut luomaan sellaisen rintamalinjan, että apu saarretuille – oli se kuinka humanitääristä tahansa – onkin hyökkäys Venäjää vastaan. Nimittäin kaikki toimet, jotka vähänkin parantaisivat Aleppon puolustajien taistelutahtoa, Putin tulkitsee hyökkäykseksi venäläisiä vastaan. Siksi Aleppon puolustajien omaistenkin avustaminen antaa Putinille oikeuden paisuttaa pommituksia. Länsimaat ovat hiljaa hyväksyneet tämän tulkinnan.

Länsi on voimaton

Länsimaat ovat voimattomia Putinin edessä. Itsepetos on siinä, että jaksetaan yhä toivoa Venäjää vastaan talouspakotteiden lopultakin tehoavan siten kuin länsimaat haluaisivat. Sitä paitsi talouspakotteetkin ovat melko nimellisiä, siis epärehellisiä. Missä se tuntuu, jos suurissa asioissa, kuten uusien kaasuputkien rakentamisessa EU:n ja Venäjän yhteistyö toimii. Eihän se ole todellinen talouspakote, jos Suomi ei saa entiseen tapaan harjoittaa Venäjänkauppaa, kun Venäjän kärsimät tappiot kompensoidaan sillä, että Rosatom pääsee rakentamaan Suomeen ydinvoimalaa.

Kyllähän nämä talouspakotteet silti jossain määrin tehoavat, mutta vaikutus on päinvastainen kuin toivotaan. Mitä ahtaammalle Putin joutuu, sitä aggressiivisempi hänestä tulee. Sehän on aivan luonnollista, sillä se parhaiten takaa venäläisten suosion johtajaansa kohtaan. Jos kansansuosio lähtisi laskuun, Putin voisi menettää valtansa. Se olisi kuitenkin aivan muuta kuin länsimaisten demokratioiden johtajien suosion hiipuminen. Niissä tilanteissa entinen johtaja saa palkkioviran, mikä on siinä mielessä hyvä ratkaisu, että olisi kansantaloudellista haaskausta jättää käyttämättä politiikassa pätevöityneitä henkilöitä. Pahimmillaan tällainen suosion menettänyt joutuu joksikin aikaa jäähylle, mutta on sen jälkeen taas valmis johtavaan asemaan. Mikäli Venäjän johtaja joutuisi väistymään, on suuri vaara, että hän kotimaansa oikeuden tai kansainvälisen oikeuden päätöksellä joutuisi vankilaan tai jopa kokisi kuolemanrangaistuksen, jollei jo sitä ennen joudu entisten alaistensa ja vastustajiensa lynkkaamaksi. Aivan samoinhan kävisi myös al-Assadille, joten hänelläkään ei ole edes teoreettista mahdollisuutta vapaaehtoisesti luopua taistelusta omia kansalaisiaan vastaan.

Keskeinen syy länsimaiden voimattomuuteen Putinin edessä on EU:n päätöksenteon vaikeus tai paremmin sanottuna sen puuttuminen kokonaan isoissa asioissa, puhumattakaan tilanteita, joissa tulisi reagoida nopeasti. Sen sijaan kuten on nähty, Putin pystyy toimimaan heti, kun tarjoutuu otollinen hetki. Krimin valtaus oli tällainen ja niin on nyt myös Syyrian valtaus, sillä maan valtaaminenhan on käynnissä, kun rehellisiä ollaan. Eivätkä nämä valtaukset tähän lopu niin kauan kuin EU on voimattomuuden tilassa. Jos EU hajoaa tai se lakkautetaan, tilanne tässä suhteessa vain entisestään huononee.

Verukkeita

Myös Venäjä voi hyvällä syyllä väittää, että Yhdysvallat on vallannut vastaavalla tavalla Irakin. Se on lopulta pieni ero, jos julistetaan, että Yhdysvallat ja muut länsimaat ovat koska hyvänsä valmiit vetämään Irakista kaikki joukkonsa. Vastapuoli nimittäin voi huomauttaa, että Yhdysvallat ei näin tule tekemään, jollei Irakissa ole länsimyönteinen hallinto. Sen sijaan ei ole näköpiirissä, että Venäjä lähtisi vapaaehtoisesti Syyriasta missään tilanteessa.

Sodan eskaloituminen

Pitäisikö sitten Putinia vastaan nousta kunnon vastarintaan? Pienikin avoin sota venäläisiä vastaan olisi mielettömyys. Syyriassa on oltu sydän syrjällään, kun on pelätty, että vahingossa Yhdysvallat tulittaa venäläisiä. Silloin Putin saa syyn vastatoimiin – tai oikeammin on kansalaistensa silmissä pakotettu vastatoimiin. Putininhan ei ole mahdollista antaa periksi, ei silloinkaan, vaikka Venäjä joutuisi alakynteen. Samasta syystä - oman henkensä säilyttääkseen - ei myöskään al-Assad ole voinut antaa tilaa maassaan uudelle hallinnolle. Molemmat sodat, al-Assadin sota omalla maaperällään ja Putinin uhittelu koko maailmaa vastaan, olisi käytävä katkeraan loppuun asti aivan kuten toinen maailmansotaa käytiin Hitlerin kuolemaan saakka.

Niin karmeaa kuin se onkin, saattaa olla niin, että saarretun Aleppon siviilejä ei ole enää mahdollista pelastaa. Heidän kohtalonsa näyttää olevan pieni hinta Putinille siitä, että hän saavuttaa taas yhden komean voiton pienin uhrauksin Venäjän kannalta. 

Pieni mahdollisuus on, että Putin hiukan armahtaisi aleppolaisia, jos länsimaat tekevät myönnytyksiä. Näiden myönnytysten pitää olla todella merkittäviä, kuten esimerkiksi sellaista, että länsimaat luopuvat vaatimasta Krimin palauttamista Ukrainalle tai hyväksyvät itäisen Ukrainan liittämisen Venäjään. Käytännössähän näin on jo pitkälti hyväksytty, mutta Putinia ehkä tyydyttäisi vasta se, että länsimaat julistuksenomaisesti luopuvat  vaatimuksistaan.

Sittenkin jonkinlaisia ratkaisuja?

Todellinen kauppa- ja taloussaarto olisi monin, monin verroin helpompi keino Putinia vastaan. Kuitenkin ennen kuin saarrot purevat, Putin ehtii luoda uusia konflikteja.

Jos länsimailla olisi sotilaallinen mekanismi, joka laukeaisi käyntiin automaattisesti eikä siihen tarvita YK:n, EU:n tai edes hyökkäyksen kohteeksi joutuneen maan lupaa, koska nämä tahot eivät sellaista lupaa kuitenkaan pystyisi myöntämään, sellainen pelote voisi jopa tehota Putinia vastaan. Silloin aloite ei enää olisikaan Putinilla. Mutta pystyisivätkö demokratiat tällaisen mekanismin perustamisesta päättämään? Aito demokratia on erinomainen järjestelmä, kun luodaan hyvinvointia, mutta sotia vastaan se ei näytä toimivan. Tuoreena muistissa on, että eivät demokraattiset maat kyenneet estämään Balkanin sotia, vaikka tahtoa kyllä riitti. 

Alkuperäinen artikkeli julkaistu 30.10.2016