Lahopuun määrä ei korvaa laatua

Raidan keuhkojäkälä on luonnontilaisten metsien laji, koska niistä löytyy  juuri sopivan varjoisia ja kosteita kasvualustoja

Hyvin moni metsäluontomme uhanalaisista lajeista on riippuvainen lahopuusta. Valitettavasti tilanteen uskotaan parantuvan sillä, että lisätään vain lahopuun määrää laadusta välittämättä. Se on käytännössä tarkoittanut, että kaadetaan runkopuita lahoamaan uhanalaisten pieneliöiden ravinnoksi ja kasvualustaksi tai tapetaan puita lahoamaan pystyyn, jotta myös tikat ja kolopesijät hyötyisivät.

Niukat löytämäni raportit tuloksista kertovat, että hoitohakkuilla on elvytetty lahopuiden tavallisia lajeja mutta ei uhanalaisia. Omat havaintoni ovat saman suuntaiset. Sen sijaan näen teoreettiset perusteet sille, että tällaisten hoitohakkuiksi ja ennallistamiseksi kutsuttujen toimien seurauksena päinvastoin tuhotaan monen lahopuusta riippuvaisen lajin elinolot. Miksi näin tapahtuu, siihen keskityn tässä artikkelissa.

Kiinnostuin aiheesta, kun kohtasin hoitohakattuna tutun, luontoarvoiltaan erittäin hienon Naturaan kuuluvan metsän. Syksyllä 2007 oli tehty korjaamaton tuho tämän suojelualueen arvokkaimmissa, täysin kirveen koskemattomissa kohdissa. (Sen sijaan suojelualueen aiemmin metsätalouskäytössä olleissa osissa ennallistamishakkuille on hyvät perusteet.) Tunnen alueen ja sen vaiheet jo vuosikymmenien ajalta.  Nyt on kulunut hoitohakkuusta riittävästi aikaa, jotta tuloksia on nähtävissä. Olen myös perehtynyt Metsähallituksen opaskirjoihin: Metsien ennallistamisen ja luonnonhoidon opas/2011 sekä Suojelualueiden hoidon ja käytön periaatteet /2010.

Jokaisessa luonnontilaisessa koivikossa, niissäkin joissa oli runsaasti lahopuuta, oli kaadettu ja tapettu pystyyn tasaisesti harventaen erikokoisia koivuja. Metsähoidollinen harvennus poistaa huonot puut ja antaa lisää kasvutilaa hyväkasvuisille. Tehdyissä hoitohakkuissa ero metsänhoidolliseen harvennukseen oli siinä, ettei ollut väliä, olivatko kaadetut ja pystyyn tapetut puut terveitä ja hyväkasvuisia vai huonoja ja kituvia. Myös isompia kuusia oli koivuvaltaisissa kohdissa tehty lahopuiksi, mutta suhteessa koivuihin niin vähän, että vaikutelmaksi jäi koivikoiden muuttuminen kuusivaltaisiksi, vaikka kuusentaimia oli kaadettu torjumaan kuusettumista.  Luonnontilassa kehittyneisiin kuusi- ja mäntyvaltaisiin kohtiin ei oltu kajottu.

Menetelmänä oli, että kuusia ja koivuja oli alaosasta sahattu poikki. Osaan sekä kuusista että koivuista oli sahalla viilletty kaistale rungon ympäri; niitä siis oli tapettu ”kaulaamalla”, jotta syntyisi pystyjä lahopökkelöitä.

Harva näyttää ymmärtävän, miksi edellä kuvatulla tavalla muutetaan radikaalisti luontaista metsän kehitystä (sukkessiota) talousmetsien suuntaan niin, että luonnonmetsien uhanalaisin eliöstö voi suorastaan romahtaa. Toki myös tällä tavalla tehtyjä lahopuita metsäluonto tarvitsee tuulen ja lumen kaatamien sekä katkomien puiden lisäksi, muttei luonnontilassa kehittyneissä kohdissa. Naturan perustamisselvitysten mukaan siellä oli lahopuuta jo noin 10-50 runkoa hehtaarilla koostuen koivun lisäksi lähinnä männyistä ja harmaalepistä.



Miten luonnonmetsien lahopuu syntyy


Metsän kasvudynamiikka

Metsä kasvaessaan tihenee niin, että kilpailussa häviölle jääneiden puiden kasvu hidastuu ja heikentyy. Pääsääntöisesti nämä puut altistuvat hyönteis- ja sienituhoille, koska ne eivät pysty enää valmistamaan tarpeeksi karkoteaineita, joiden avulla hyväkuntoiset terveet puut torjuvat tuholaisiaan. Monesti heikentyneen puun tuoksu suorastaan houkuttelee tuholaisia. Tätä kautta syntyy pääosa luonnontilaisen metsän lahopuusta. Myrskyt ja lumituhot, joita ei merkittävästi satu läheskään joka vuosi, myös luonnontilaisissa metsissä pääsääntöisesti rajoittuvat tiheyden tai vanhuuden heikentämiin puuyksilöihin.

Hyönteisten sienisymbioosi

Kuolevat ja vastakaadetut havupuut, päinvastoin kuin lehtipuut, tiedetään uhkaksi talousmetsien terveydelle. Ne houkuttelevat kuolevan puun tuoksullaan kaarnakuoriaisia ja jääriä, jotka päästyään ylenmääräisesti lisääntymään voivat runsaudellaan murtaa ympärillä terveidenkin puiden tuholaissuojauksen. Kaarnakuoriaiset levittävät sienirihmastoja, jotka tekevät kuolleesta puusta teollisuudelle kelpaamatonta: mm. kirjanpainaja ja havupuun tikaskuoriainen tartuttavat kuusiin sinistäjäsientä.


Palokärjen ruokailu on paljastanut mantokuoriaisen toukkien jättämät jäljet


Myös lehtipuilla elää kaarnakuoriaisia: mantokuoriainen iskee helpoimmin järeiden, vielä elossa olevien, mutta heikentyneiden koivujen nilaan, ja lehtitikaskuoriainen kaivautuu metsän tiheyden heikentämissä  tai juuri kuolleissa koivuissa syvälle puuainekseen. Ainakin tikaskuoriainen kuljettaa kaivamiinsa käytäviin tiettyä sientä, joka siellä kasvaa toukkien ravinnoksi. Myös puu- ja junkipistiäiset, jotka suosivat tiheyden heikentämiä puita, kuljettavat omat sienilajinsa lehtipuiden nilaan helpottamaan toukkien ravinnonsaantia. Lisäksi eri jäärälajit tarvitsevat sientä joko ravinnokseen tai kelpuuttavat puun vasta, kun sieni on sitä muokannut. Jäärätkin tuovat sopivan sienen mukanaan.

Kuolleiden leppien junkipistiäiset ovat talvisin valkoselkätikan ja palokärjen tärkeä ruokailukohde – joinakin talvina paikoitellen valkoselän kenties tärkein. Myös ohuttuohisista koivuista löytyy pystyjä syviä kaivelu-uria, kun valkoselkä on etsinyt junkipistiäisiä.


Kimmo Martiskainen, Kimmo Taskinen: Valkoselkätikka/ 2011: ” Junkipistiäisiin kuuluva koivujunki munii puun kuoren alle munarykelmän, josta kehittyy toukkia. Ennen munintaa pistiäinen on varmistanut toukkien ravinnon saannin erittämällä porausreikään sienen itiöitä sisältävää nestettä. Sieni on toukille tärkeää ravintoa, ja se hajottaa puuta. Toukat ovat puolestaan valkoselkätikalle tärkeä ravinnon lähde.” 


Jotta puun lahoamisketju pääsee alkuun luonnonmukaisella tavalla, se edellyttää heti lähtövaiheesta pitäen sienisymbioosin onnistumista. Tätä monimuotoisen lahopuun muodostumisen keskeisestä mekanismista en löydä edes mainintaa Metsähallituksen ohjekirjoista.

Miksi lahopuun tulee olla monimuotoista? Jokainen lahopuusta riippuvainen laji on enemmän tai vähemmän sopeutunut juuri tiettyjen puulajien tietynlaisiin heikentymis- tai lahoamisvaiheisiin. Vain niissä se pystyy elämään ja lisääntymään sekä niissä se pärjää kilpailijoilleen. Uskoakseni tässäkin pätee ekologian yleissääntö, että laji on uhanalainen, kun sille suotuisia elinympäristöjä on niukasti tai se ei pysty niihin siirtymään. Tavallinenkin laji voi olla ympäristövaatimustensa suhteen tarkka, mutta siinä tapauksessa sellaisia ympäristöjä löytyy runsaasti, mikä tarkoittaa että niitä on monissa talousmetsissä.




Havaintoja lahopuun tekemisestä


Metsien ennallistamisen ja luonnonhoidon opas/2011:”Valkoselkätikkametsät ovat hyviä elinympäristöjä myös muille lehtilahopuusta riippuvaisille lajeille, joiden ”sateenvarjolajina” valkoselkätikkaa voidaan pitää.”

Olen itse ollut mukana kokeilemassa, voiko runsaalla keinotekoisella lahopuulla houkutella valkoselkätikan asettumaan koealalle. Asun paikalla, jossa olen tehnyt havaintoja valkoselkätikan vierailuista lähes vuosittain. Sinne lintua houkuttelevat pääasiassa suuret pihavaahterat ja vanhat raidat, jotka ovat näkyvästi pellon reunassa.


Koivupinosta pökkelöitä

1980-luvun lopulla sain usean kuution pinon koivukuitupuita, joista löytyi toukkia. Nämä puut sidottiin rautalangalla pystyyn puunvesoihin. Ensimmäisenä talvena seurasin niissä valkoselän ruokailua ja tein havaintoja ruokailun jättämistä jäljistä. Seuraavana kesänä tekopökkelöt ilmeisesti kuivuivat liikaa, sillä yhteys maahan jäi huonoksi, eikä niissä enää myöhemmin käynyt tikkoja. Sen jälkeen en yrityksistä huolimatta ole löytänyt tikkojen enkä toukkien jälkiä vanhoista koivupinoista. En pysty sulkemaan pois sitä mahdollisuutta, että saamaani pinoon oli pantu valmiiksi kuolleita koivuja ja sain pinon ehkä siksi, koska se ei alkuaankaan kelvannut teollisuudelle.


Elävistä puista tekopökkelöitä

Hehtaarin alalta pääosin hakkuuaukkoon kasvaneesta 35-vuotiaassa koivikosta, jota oli aiemmin lievästi harvennettu, vuonna 1991 tehtiin 600 koivusta tekopökkelöitä. Läheltä koealaa kaulattiin pökkelöiksi myös kymmeniä järeitä koivuja.

Siihen aikaan sota valkoselkätikan suojelusta kävi kuumimmillaan. Jotten saisi syytettä metsän haaskauksesta, tapettavat puut oli leimattu metsäneuvojan toimesta niin, että jäljelle jäävien puiden  laatu ja tiheys jäivät metsätalouden suositusten mukaiseksi. Tätä kutsuttiin hakkuuilmoituksessa kasvatushakkuuksi. Muodollisesti puut myin lintuyhdistykselle.

Koivuja sahattiin poikki korkealta tikapuiden varassa. Koivuja myös kaulattiin, kun niistä kuorittiin rungon ympäri kaistale tuohta ja nilaa rinnankorkeudelta tai tikkaiden varassa ylempää. Pieni osa koivuista kaulattiin vasta seuraavina vuosina. Kun kesäkuun alussa tehdään pysty viilto koivun runkoon, tuohi ja sen alla oleva nilakerros irtoavat helposti. Pelkkä tuohen repiminen nilan päältä ei tapa koivua.

Ei tikan jälkiä eikä edes kääpiä ilmestynyt näihin tekopökkelöihin muutamaan vuoteen. Tähän saattoi hiukan vaikuttaa se, että aluksi koealalla ei ollut kääpäpuita, jotka levittäisivät kääpien itiöitä. Siitä huolimatta kaulatut pökkelöt lahosivat ja alkoivat katkeilla nopeasti. Vasta 13 vuoden kuluttua talvella ne harvat alkuperäiset pökkelöt, jotka vielä olivat pystyssä, pääsivät tikkojen suosioon, mutta vain pariksi vuodeksi. Paikalla kävivät ainakin palokärki ja valkoselkä-, käpy- sekä pikkutikka. Kaivelukohdista tunnistettiin jättiläiskääpäkoin koteloita.


Kaulaamalla tapetut koivut kuivuivat nopeasti kaulaamiskohdasta, missä tuohi ei suojannut, ja ne kaatuivat muutaman vuoden kuluessa. Niihin tuli hyvin vähän tikkojen jälkiä. Ne myös maatuivat nopeasti. Parempia olivat eri korkeuksilta poikkisahaamalla tehdyt pökkelöt. Ne säilyivät selvästi kauemmin pystyssä kuin kaulaamalla tehdyt ja niihin ehti tulla kääpiä. Niistä jokaiseen jäljellä olevaan ilmestyi tikkojen kaivelujälkiä 13 vuoden kuluttua.

Koivun poikkisahaaminen eri korkeuksilta voi siis tuottaa tikkapuita, mutta pidän ilmeisenä, että kaulaaminen pilaa tekopökkelöt, koska kaulaamiskohta liiaksi kuivattaa pökkelöä. Huomionarvoisena pidän sitä havaintoani, että koemetsikköön sen perustamisesta lähtien tähän päivään asti on tullut tikkojen koloamia koivuja niistä harvoista koivuista, jotka siellä ovat kuolleet luonnollisella tavalla. Muutamasta tällaisesta puusta panin merkille niiden harsuuntumisen jo muutama vuosi ennen niiden kuolemaa. Maapuista tikkapuina toimivat parhaiten ne rungot, joilla kaatumisen jälkeen juuret jäivät maahan kiinni, jolloin runko kuolee hitaasti. 

Lopputuloksena kokeilusta on todettava, että paikalla olisi jo pitkään ollut luonnontilaista suojelukohdetta muistuttava yhä vain paraneva tikkametsikkö, jos tapetut puut olisi jätetty kasvamaan ja koivikosta olisi kuollut tiheyden takia liiat puut lahopuiksi luonnollisella tavalla. Nyt paikalla on terve talouskoivikko, jossa pidän kaulaamalla yllä pientä monimuotoisuuden kannalta huonolaatuisen lahopuun jatkumoa.



Naturan hoitohakkuilla luotiin yksipuolista lahopuuta



Kun koivuja sahataan poikki tyveltä tai tehdään tyven ympäri kaksi sahausuraa, kuten Naturan hoitohakkuissa tehtiin, puu kuolee melkein aina heti. Sillä tavalla lisätään vain nopeasti maatuvaa maapuuta. Jo neljän vuoden kuluttua puista moni oli sahausuran kohdalta katkennut ja kaikki loputkin katkesivat sen jälkeen muutamassa vuodessa. Sen sijaan luonnon tuottama koivupökkelö voi säilyä pystyssä jopa parikymmentä vuotta. (Tosin joitakin kaulattuja puita on yhä pystyssä, koska sahausjälki jäi vajaaksi ja sahauskohta on osin parantunut.)

Metsien ennallistamisen ja luonnonhoidon oppaassa todetaan, muttei se ei valitettavasti ohjaa hoitohakkuita: "...ylhäältä katkaistu puu kuivuu ja kuolee melko luonnollisella tavalla ja tuottaa lahopuuta, mistä tikat usein löytävät ravintoa enemmän kuin muilla tavoilla tehdyistä lahopuista... Ennallistamalla tuotettu lahopuu on laadultaan erilaista kuin luontaisesti syntynyt lahopuu, koska ennallistamalla tapetaan yleensä elinvoimaisia puita, jotka eivät todennäköisesti kuolisi luontaisesti vielä pitkään aikaan. Lisäksi ennallistaminen tappaa puun yleensä nopeammin kuin luontainen vanheneminen, taudit tai hyönteiset. Nämä tekijät saattavat vähentää tuotettujen lahopuiden merkitystä erityisesti monille uhanalaisille lahopuulajeille."

Kun koivikkoa hakataan harventamalla, kuten Naturakohteessa tapahtui, jäljelle jätetyt puut saavat lisää kasvutilaa, jolloin tiheyden takia jo heikentyneitä puita alkaa toipua. Hakkuun jälkeen kuluu monta vuotta ennen kuin uutta lahoamisen alkavaa puuta on taas odotettavissa läheskään yhtä runsaasti kuin luonnontilaisessa metsässä. Vasta sitten kun kasvun seurauksena jäljelle jätetty puusto taas tihentyy, mihin varttuneen puuston osalta kuluu pitkä aika, lähtee uudelleen käyntiin metsän tasainen lahopuutuotanto.

Erittäin vakavasti tulisi ottaa huomioon, että hoitohakkuu luonnontilaisessa metsässä on suoranainen uhka lahopuun eliöstön monimuotoisuudelle siitä johtuen, että vuorollaan katkeaa jokaisen lahopuuvaiheen jatkumo. Tältä eivät pelastaisi edes 3-5 vuoden välein toistuvat hoitohakkuut. Hoitohakkuuta seuraavina vuosina ilman elinpaikkaa jäi jokainen eliö, joka on erikoistunut puun heikentymisen tai lahoamisen määrättyyn vaiheeseen. Näiden vaiheiden ketjuhan alkaa elävästä, mutta heikentyneestä puusta, ja jatkuu yhä heikentyneempään puuhun ja sitten lahoamisen alkaneeseen puuainekseen ja jatkuen loppuun lahonneeseen. Kuusella loppuun lahoamiseen voi kulua tietyissä olosuhteissa sata vuotta ja koivullakin muutama vuosikymmen.


Lahopuuta ei pitäisi lainkaan lisätä sellaisilla menetelmillä, joilla on jäljelle jätettyjen puiden kasvua elvyttävä vaikutus, kun halutaan säilyttää kohde luonnontilaisena tai muuttaa se luonnontilaisen kaltaiseksi. Suojeluoppaankin mukaan ongelma on vakava: ”Tärkeintä on katkeamaton lahopuujatkumo: laadultaan oikeanlaista lahopuuta on oltava paikallisesti tarjolla jatkuvasti, koska ennen pitkää jokainen lahopuukappale lahoaa loppuun ja häviää ja siinä eläneen lajiston on pystyttävä siirtymään uuteen kasvupaikkaan” 



Hoitohakkuut vaikuttavat aluskasvillisuuteen

Suurten heinien ja ruohojen runsastuminen myös muualla kuin myrskyn, lumituhojen tai metsäpalon tekemissä aukoissa kertoo, että metsä ei ole luonnontilaisen kaltainen. Harventamisen seurauksena valo lisääntyy metsän pohjalla, mikä rehevöittää aluskasvillisuutta. Siksi harvennettu - ja myös hoitohakattu - lehtimetsä puskee enemmän valosta hyötyviä suuria kastikkaheiniä, sananjalkaa, nokkosta, vadelmaa tai angervoa ja ne tukahduttavat muuta kasvillisuutta. Näiden kasvien suojassa kosteusolot ja lahoaminen on erilaista kuin luonnontilaisesti kehittyneessä metsässä. Se on yksi syy, mikä saattaa huonontaa eräiden uhanalaisten lajien elinmahdollisuuksia.


Vanhaan pelltoon luonnon ehdoilla kasvanut koivikko tuottaa tasaisesti lahopuuta eivätkä isot heinät ja ruohot pääse valtalajeiksi kuten ravinteikkaissa  harvennetuissa metsissä



Hoitohakkuissa jäljelle jäävän lehtimetsän tiheyden merkitykseen aluskasvillisuudelle ei ole kiinnitetty tarpeeksi huomiota. Tiheänä kasvava metsä nuoresta pitäen tuottaa tasaisesti lahopuuta, vaikka se aluksi onkin ohutta. Pian myös kasvilajisto on toisen näköinen kuin vastaavan ikäisessä hoidetussa metsässä. Tiheästä metsästä löytyy enemmän vaikkapa talvikkilajeja ja kämmekkäkasveja. Tiheä lehtimetsä on valoisa ennen puiden tuloa lehteen ja siksi siellä menestyvät mm. vuokot, linnunherne ja imikkä, joiden kukkiminen ja pääosa kasvusta tapahtuvat keväällä. Jos metsän pohja on hakkuiden seurauksena valoisa  kesälläkin, nämä lajit menehtyvät isojen valosta hyötyvien kasvien kilpailun takia.




Lahopuuta valkoselkätikalle


Valkoselkätikka viihtyy metsissä, joissa on runsaasti sekä pystyssä olevia että kaatuneita lahopuita. Yhtenä Natura-alueen hoitohakkuiden tavoitteena oli parantaa valkoselkätikan elinmahdollisuuksia.Niitä kuitenkin heikennettiin.  



Valkoselkätikkakin tarvitsee kipeimmin lahopuuta, jonka synty on lähtenyt käyntiin hyönteisten ja sienten symbioosin vikuuttamista puista. Niistä osa myös säilyy kauan pystyssä. Lumen aikana valkoselkätikalle erityisen tärkeitä ovat pystyssä olevat toukkapuut. Niistä laji hakee sekä talviravintonsa että aikaisena pesijänä myös pesimäkauden alun ravinnon. Usein vasta poikasvaiheessa valkoselkä hyötyy maapuista. Jopa silloinkin maapuut voivat peittyä takatalven lumeen.

Valkoselkätikka löytää poikasilleen  usein myös vihreitä toukkia. Kuoren alla ja puun sisällä elävät toukat ovat valkeita tai kellertäviä.


Silloin kun valkoselkätikka ei löydä poikasilleen tarpeeksi helppoja hyönteisiä rungoilta, oksilta, maasta ja ilmasta, se turvautuu maapuiden toukkiin. Maapuita se käyttää erityisesti sellaisten epäedullisten sääjaksojen aikana, jolloin hyönteiset eivät liiku ja siksi kolojenkin suojassa tiaisten ja kirjosiepon pesinnät epäonnistuvat. Valkoselän selviämisen strategiana on tuottaa vain 2-4 poikasta, mikä on vähemmän kuin muilla tikkalajeillamme, mutta nämä poikaset emot pystyvät ruokkimaan oli säät kuinka epäedulliset tahansa, koska lahopuiden sisällä olevaan ravintoon  säät eivät vaikuta. Valkoselällä ei juurikaan esiinny pesäpoikasten kuolleisuutta, jollei emoille jotain tapahdu.

Jottei valkoselän reviiri autioidu, siellä pitää olla runsaasti nimenomaan pystyä lahopuuta ja ennen kaikkea kuolevaa lehtipuuta, joissa näyttää elävän lajin tärkeimpiä talviravinnon kohteita kuten mantokuoriaisen, tikaskuoriaisen ja junkipistiäisten toukkia. Jollei valkoselkä ole viettänyt pesimäreviirillä koko talvea, jo viimeistään helmikuussa se alkaa siellä käydä. Pystyn lahopuun ja kuolevan puun määrän ja ominaisuuksien tulee silloin olla sellaiset, että valkoselkä löytää ravintoa tai muussa tapauksessa reviiri on hylättävä.  


Kun päivä on lyhyt ja paksut hanget, ainoita paikkoja, mistä valkoselkä voi löytää ravintoa, ovat lahopökkelöt ja  vielä elossa olevat toukkien vaivaamat puut.


Julkaistu 2.11.2015







Ei kommentteja:

Lähetä kommentti