Näin ajattelin Venäjästä 6.4.2015
Pala palalta Venäjä on vallannut Ukrainaa: ensin Krimi, sitten venäjämielisiä separatisteja tukien alueita itäisestä Ukrainasta ja sen jälkeen aselevon auttamana liikenteen solmukohta Debaltseve. Seuraavaksi presidentti Putin odottaa sopivaa uutta selkkausta, jota hyväksikäyttäen tulee tilaisuus Mariupolin satamakaupungin haltuunottoon. Lisää aluevaltauksia on odotettavissa, koska sellaisia vastaan Ukraina ei ole saanut länsimailta merkittävää apua ja tuskin se saa apua myöhemminkään. Yhdysvallat ja EU ovat tyytyneet tuomitsemaan Venäjän toimet ja saaneet aikaan vain lieviä talouspakotteita, mutta ei sellaista, mikä voisi katkaista valtausketjun.
Länsimaissa tarkkaan punnitaan, kuinka paljon Ukrainaa pitäisi auttaa. Siihen tähdätään, että Ukraina toipuisi sen verran, että siitä olisi auttajille taloudellista hyötyä. Maan pitäisi kyetä maksamaan avustuslainojen korot ja myös lainat takaisin. Eivät Euroopan maat uhraa, eivät edes vaaranna, Venäjän kaupan taloudellisia etujaan, joten Venäjään kohdistetuilla talouspakotteilla ei voi olla suurta vaikutusta Ukrainan hyväksi. Korkeintaan muutaman pienen EU-maan tai isonkin maan vähämerkityksisen tuotannonalan annetaan kärsiä tappioita talouspakotteista. Yleensäkin jos jonkin maan, kuten nyt Ukrainan, talous kovasti taantuu, maa hylätään hyväksikäyttäjien armoille. Loppukin mielenkiinto ”auttamiseen” sammuu, mikäli maa köyhtyy niin perusteellisesti, ettei sieltä löydy juuri mitään hyväksikäytettävää.
Demokraattinen valtio voi antaa lainoja anteeksi velallisilleen vain, jos takaisinmaksu osoittautuu täysin mahdottomaksi. Apua annettaessa ei suunnitella, ettei lainoja tarvitse maksaa takaisin. Sellainenhan merkitsisi sitä, että lainat olisi tarkoitettu avustukseksi eikä hyödyttämään lainanantajia. Jos kyseessä olisi puhdas auttaminen ilman hyötytarkoitusta, sitä ei ainakaan saa mainita missään yhteydessä. Siitä nimittäin kansa lainanantajamaissa raivostuisi ja populistit hyötyisivät. Senkään takia ei voida kertoa, jos kyseessä olisi aito auttaminen eikä lainanantajan etu, koska silloin avun saajamaassa ei tehtäisi niitä korjauksia, joita tarvitaan talouden saattamiseksi paremmalle tolalle. Autettava kansa vaatisi päättäjiltään rahat heti elämäänsä helpottamaan eikä olisi mahdollista estää avustusrahan väärinkäyttöä, mitä olisi sen hetkisten olojen helpottaminen kestävän tulevaisuuden rakennustyön kustannuksella.
Kun kysyy miltei keneltä tahansa - paitsi niiltä, joiden asemansa puolesta on oltava toista mieltä julkisuudessa - saisiko Suomi apua, jos Venäjä alkaisi vallata maatamme. Vastaus on yleisesti EI. Eihän mikään toinen valtio vaaranna omia etujaan ja tule meitä auttamaan. Apu jäisi valtioiden myötätunnon hymistelyksi, jos Putin tai hänen seuraajansa vakuuttelisi, että Venäjälle riittää, kun se saa (aluksi) vain osia Suomesta strategisesti tärkeistä kohdista. Ehkä korkeintaan naapurimaiden rajaviranomaiset antaisivat epävirallisen luvan katsoa läpi sormien, jos vapaaehtoisia auttajia soluttautuisi rajan yli Suomea puolustamaan ja Suomeen salakuljetettaisi aseita.
Joku puistelee päätään ja ajattelee, ettei enää nykyaikana meille näin kävisi, sillä onhan maailmansodista opittu. On tosiaan opittu se, että pitää yrittää välttää selkkausten eskaloitumista maailmansodan mittoihin. Pikkusotia kyllä hyväksytään. Koska Putinin kaltaiset tämän tietävät, heille se on keino kiristää maailmanrauhan puolustajia. Sitä paitsi lopulta heidän on kiristystä pakko jatkaa, sillä mitä ahtaammalle joutuu kansansuosiota valtauksilla saanut hallitsija, sitä rajumpia hyökkäyksiä hänen on jatkossa tehtävä säilyttääkseen kansansuosionsa. Jo itsesuojeluvietti pakottaa, että siinä asemassa oleva ei voi antaa periksi eikä luopua vallastaan. Sehän tietäisi loppuelämää vankeudessa tai kuolemantuomiota joko lynkattuna tai oikeuden päätöksellä.
Miksi toisten maiden auttaminen (näinä aikoina?) tuntuu vastenmieliseltä? Mistä sellainen epäsolidaarisuus sikiää? Taidamme suomalaiset olla itsekin syyllisiä ja jopa pahemmasta päästä. Suhtautumisemme Kreikkaan sopii esimerkiksi. Onhan vallalla mieliala, ettei Kreikalle saa enää antaa lainaa eikä Suomi olisi saanut suostua EU:n aikaisempiinkaan lainoihin. Kun lainat annettiin, niitä perusteltiin - ei avunantona vaan - liiketoimena, sillä Suomenkin osuus on tarkoitus saada takaisin korkojen kera. Tästähän on varmuuden vuoksi Suomella Kreikan kanssa vielä erillinen sopimus. Nyt ei kuitenkaan näytä mahdolliselta, että Kreikan talous voisi elpyä riittävästi. Edelliset lainat Suomenkin osalta ovat menossa hukkaan, ja jottei näin kävisi, se on lisälainan perustelu.
Kreikassa matkailu ja hedelmien viljely ovat ennen olleet kukoistavia elinkeinoja. Sen jälkeen on tullut pahoja kilpailijoita, mikä lienee keskeinen sysäys Kreikan ahdinkokierteelle. Kun missä hyvänsä – oli kyseessä perhe, väestöryhmä tai kokonainen kansa - alkaa mennä huonommin, moraali lähtee rappeutumaan. Jos on muutaman kerran poikettu kaidalta tieltä, paluu takaisin on vaikeaa. Ihmisluonto on sellainen. Aluksin olot Kreikassa vaikeutuivat ilman omaa syytä ja monen oli jopa pakko turvautua väärinkäytöksiin pysyäkseen hengissä. Sekin kaikkialla riittää veronkierron aloittamiseen ja huijaamiseen sosiaaliturvalla, kun elintaso lähtee laskuun niin, että toiset sen huomaavat ja status kärsii, vaikkei vielä olisikaan varsinaista hätää. Ja näin käy laskukausina monelle, koska silloin eriarvoisuus kasvaa.
Tunnettu esimerkki väärinkäytöksistä on korruptio. Sen kitkeminen on kaikkialla maailmassa osoittautunut äärimmäisen vaikeaksi. Kreikan perusongelma, matkailun vanhakantaisuus, on jäänyt taustalle ja korruptio, veronkierto sekä kaunisteltujen talouslukujen raportointi EU:lle ovat saaneet päähuomion. Vasta kun elinkeinot saadaan uudistettua, hyvinvointia voidaan palauttaa ja sen mukana on mahdollista yhteiskuntamoraalin tervehdyttäminen. On onnetonta, että Kreikalle annetusta avusta - kuten lähes aina kaikkialla kehitys- ja monesta muustakin avusta - osa on tuomittu ohjautumaan väärinkäyttäjien hyväksi eikä pelkästään kohteisiin, joihin se on tarkoitettu. Muuta keinoa kuin tämän tosiasian hyväksyminen ei kuitenkaan taida olla olemassa, kun halutaan saada maa toipumaan.
Ukraina ja Kreikka ovat molemmat kurjistumiskierteessä. Ukrainan sota voi tuntua pahemmalta kuin Kreikan talousahdinko, koska Ukrainassa ihmisiä tapetaan, mutta se jää vähemmälle huomiolle, että Kreikassa ihmisiä nälkiintyy ja menehtyy hoidon puutteeseen. Helposti unohdetaan - tai ehkä halutaankin unohtaa -, että myös Ukrainassa korruptio on osasyyllinen maan vaikeuksiin. Saattaa olla, että Ukrainan venäläismielisten separatistien alueilla, jotka ovat sodan runtelemia, olot ovat kaikkein vaikeimmat. Sitä ei kuitenkaan taida moni länsimaissa murehtia, vaan käyttää tilannetta lyömäaseena päästessään syyttämään Venäjää tuhoista sen omien liittolaisten alueilla.
Ukrainalaisia kohtaan suomalaiset tuntevat helposti sympatiaa, sillä onhan meillä yhteinen vihollinen. Sen sijaan Kreikka herättää suorastaan vihan tunteita, koska koemme, että lainat Kreikalle ovat suomalaisten riistämistä. Itse kuitenkin toivon, että EU:n päättäjät myöntävät Kreikalle uuden tukipaketin. Tietysti siinä pitää olla tiukat ehdot. On ihan oikein ja välttämätöntä, että Kreikan tulee korjata taloutensa rakenteet ja poistaa väärinkäytökset. Auttavatko edes nämä ehdot, jos talouden rakenteet osoittautuvat korjattuinakin toimimattomiksi? Ei olisi ensimmäinen kerta, kun annetaan vääriä neuvoja.
Toivottavasti Kreikalle hyväksytään jossain muodossa jatkotukea, sillä yhteinen päätös Kreikan auttamisesta antaisi toivoa, että pahan päivän tullen Suomikin voi saada apua. Jos apua maailmalta löytyy Kreikalle, sitä voidaan odottaa myös Suomelle, mikäli joudumme pulaan vihollisen hyökätessä tai jos vielä pitkään jatkamme taloutemme tärväämistä. Solidaarisuutta toivottavasti on jäljellä – myös omasta syystään epäonnistuneille.
Tunnustan, että toiveeni Kreikan avusta perustuu oikeastaan samaan kuin Kreikalta avun kieltäjien, nimittäin molemmilla itsekkyyteen. Jos apu evätään Kreikalta, tuntuisi loogiselta, että Suomen osuus jää suomalaisten hyväksi. Eri asia on, kävisikö näin. Vaikea tietää, kärsisikö Eurooppa seurauksista vähemmän vai enemmän, mikäli laina kielletään.
Edellisellä lainakerralla läheskään koko raha ei mennyt kreikkalaisten auttamiseen. Laina kuitenkin perusteltiin sillä, että ilman lainansaantia Kreikan pankkeja olisi mennyt vararikkoon. Kreikan pankkikriisi olisi uhannut koko Eurooppaa pankkikriisillä, koska erityisesti Saksan ja Ranskan pankeilla omasta syystään oli Kreikan pankeilta runsaasti pääasiassa yksityisiä saatavia, joista oli tullut roskalainoja. Ilmeisesti vakavaraiset Saksan pankit olisivat selvinneet, mutta Ranskan pankkeja olisi luultavasti kaatunut, mikä olisi tiennyt ketjureaktiota ja pankkipaniikkia koko Euroopassa ja kenties laajemmallakin. Kreikan lainasta tehtiin peitetoimi Ranskan ja koko Euroopan pankkien pelastamiselle. Lainasta huomattava osa kierrätettiin Ranskan pankeille ja osa myös Saksan pankkien hyväksi. Näin ollen lainasta vain osa auttoi kreikkalaisia.Tapahtui Kreikkaa kohtaan vääryys, kun kreikkalaiset on pantu lainallaan maksamaan toistenkin maiden pankkiturvaa. Se ei tietysti mitätöi toista väärinkäytöstä, nimittäin kreikkalaisten aikaisempaa elämistä yli varojensa.
Kreikan lainakiemuroiden paras selostus, joka on osunut silmiini, on professori Pertti Haaparannan kommentti Akateemisen talousblogin keskusteluosassa (http://blog.hse-econ.fi/?p=6495 24.2.2015 20:40 ). Myös Timo Soini aiemman lainanannon yhteydessä oli samoilla linjoilla ja kritisoi, että Suomenkin osuudella autetaan muita kuin Kreikkaa (vaikkapa http://timosoini.fi/2012/10/euron-pelastuspaketit-ryostavat-koyhilta-ja-auttavat-rikkaita/). Soinin arvostelu kuitenkin hukkui populismisyytöksiin. Nyt ei Soini voi toistaa kritiikkiään, sillä varsinkin sen sisältämä Saksan arvostelu olisi vakava este ministerinpaikalle. Ja sitä paitsi Soinin on nyt vaalitaktisestikin viisasta pidättäytyä kaikesta, mikä vähänkin puolustaisi kreikkalaisia. Siitä ei kannattajat tykkäisi, koska he ja useimmat muutkin on saatu uskomaan, että vain Kreikka yksin on syypää kovaan kohtaloonsa.
Seuraavan kerran toukokuussa 2016, kun EU käsitteli Kreikan velka-asioita, muutama media paljasti totuuden silläkin uhalla, että se on vastoin kansan tahtoa, sitä tahtoa joka on median väärinopetuksen tuotos (Ilta-Sanomat 9.5.16).
Minun on vaikea suhtautua viileän analyyttisesti siihen, että solidaarisuuden tuomitsemisesta milteipä kohteesta riippumatta on tullut maineteko. Olen pitänyt hätään joutuneiden auttamista yhtenä tärkeimmistä kristillisistä länsimaisista arvoista – oli hädän syy oma tai toisten aiheuttama. Se on arvo, joka on säilynyt ikiajat, koska se on ollut hyödyllinen. Se on ylläpitänyt suorastaan elämän jatkumista. Olen odottanut, että edes kristillisyyttä julistavat tahot pitäisivät esillä solidaarisuuden vaatimusta. Koska näin ei tapahdu, minun on vaikea hyväksyä nykyajan kristillisyyttä. Onko muka oppi auttamisesta vain painolastia nykyaikana? Tokihan huolta kannetaan omista vähäosaisistamme, muttei sekään aina ole ollut ihan aitoa, vaan monelle se on ollut katteetonta lupailua ja poliittisten irtopisteiden keruuta eli poliittisen hyödyn tavoittelua. Se sentään ilahduttaa, että löytyy paljon yksityishenkilöitä, jotka keräyksiin osallistumalla auttavat pyyteettömästi - kohdekin saa olla venäläisväestö Itä-Ukrainassa.
Se on solidaarisuuden vastakohta, ettei osallistuta Venäjä pakotteisiin, ei hyväksytä lainoja Kreikalle, poistetaan kehitysapu, ei pyritä Natoon, irtaudutaan EU:sta koska toisia on autettava eli huolehditaan vain omista eduista. Mutta eikö silloin näytä vääjäämättä siltä, että jäämme yksin? Löytyisikö edes samalla lailla toimivia maita liittolaisiksi? Jos löytyisi, niin pystyisimmekö vain-minulle-politiikalla olemaan riitautumatta liittolaistemmekin kanssa? Vai uskooko joku tosissaan, että Suomi pärjäisi aivan yksin?
Unkarin rikottua EU:n yhteisesti sopimia
periaatteita, Venäjä alkoi kosiskella sitä liittolaisekseen. Jollei EU hyväksy
Unkarin vaatimuksia, maa vielä enemmän uhkaa lähentyä Venäjää. Kreikka on
omaksumassa EU:ta kohtaan saman kiristystaktiikan, mikäli EU ei suostu
myöntämään sille lisälainaa. On syntymässä vaikea moraalinenkin ongelma,
sillä ensikädessä Kreikan johtajien velvollisuus on pelastaa oma,
todella vaikeuksissa oleva kansansa. Vasta sitten kun sen pahin ahdinko on voitettu, Kreikan johtajien kuuluu tasapainoilla myös EU:n etujen kanssa. Pitemmällä tähtäimellä EU:n menestymisen
ainakin tulisi olla Kreikan paras turva.
Jos Suomi joutuisi suuriin vaikeuksiin
ja EU jättäisi auttamatta, tai jos Suomi irtautuisi EU:sta, jäisikö
Suomellekaan muita vaihtoehtoja kuin suostua Venäjän vaatimuksiin avun hintana,
mikäli maailmantilanne säilyy nykyisen kaltaisena?
Kirjoittaminen aloitettu 6.4.2015
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti