Huumori vahvistaa moraalia

Mille nauramme, sitä on tutkittu ja siitä on kirjoitettu. Löytyy runsaasti tutkimuksiin perustuvaa tietoa myös siitä, miten huumorin avulla parannetaan viihtymistä ja työn tuloksia. Sen sijaan mielestäni ainakaan tyydyttävästi ei ole selvitetty, miksi ihmislajille ovat kehittyneet huumorintaju ja refleksinomainen tarve nauraa huumorille.

Naurua on monenlaista

Paljon riippuu tilanteesta, naurammeko kunnolla, tyydymmekö hymyyn vai naurammeko tekonaurua. Toisinaan tilanne vaatii naurusta pidättäytymistä, mutta se voi olla niin vaikeaa, että väkisin pääsee nauruntirskahdus, ja vaikkemme haluaisi, kasvot kuitenkin saavat nauravan ilmeen. Jokaiseen kulttuuriin liittyy käytöstapansa ja samaltakin näyttävässä kulttuurissa on vivahde-eroja, jotka joko lisäävät hymyn ja naurun käyttöä tai rajoittavat sitä. Hymy ja nauru voivat myös ehdollistua tilanteisiin, joissa niitä ei syntyisi luonnostaan. Tätä voivat olla teennäinen nauru tai naureskeleva puhetapa.

Ystävällinen hymy ja heleä nauru kertovat hyvistä aikeista ilman, että hymy ja nauru mitenkään liittyvät huumoriin. Monelle hymy ja iloinen ilme leviävät kasvoille automaattisesti, kun toista tervehditään. Hymyilevät kasvot on vaistonvarainen signaali, ettei toisen tarvitse pelätä. Siksi myyntimiehistä ja vaaliehdokkaista kannattaa levittää hymyileviä kuvia. Nätisti hymyilevää on vaikea vastustaa.

Vauvan hymyntapainen ilme ei myöskään liity huumoriin. Noin kuukauden ikäisen vauvan kasvoilla käväisee ikään kuin hymy, kun edessä ovat ihmiskasvot tai niitä muistuttava varsin pelkistettykin kasvojen kuva. Pienen lapsen hymy on vaistomainen ja sen tarkoitus lienee hillitä lähestyjän mahdollisia pahoja aikeita; hymy riisuu vihollisen aseista. Hymyrefleksi myös houkuttelee äitiä ja muitakin ihmisiä katsekontaktiin vauvan kanssa, mikä auttaa kiintymissuhteen syntymistä lapsen ja muiden ihmisten välillä, mitä edellyttää lapsen sosiaalistuminen.                             

Huumorin ja naurun tehtävät

Onko naurulla ja huumorilla ollut lajimme evoluutiossa tehtävä, joka on auttanut ihmistä selviämään olemassaolon taistelussa? Luulen, että on ja on yhä edelleen. Kaikkien eliöiden lähes kaikille ominaisuuksille löytyy tarkoitus, joka parantaa elinkykyä. Poikkeuksiakin on, mutta silloin on yleensä kyse surkastuvista jäänteistä, jotka ovat säilyneet eliön aikaisemmista kehitysvaiheista

Ihmisellä on tarpeita, jotka palkitaan mielihyvällä, jotta toteuttaisimme useammin näitä tarpeita. Siksi minulle biologina naurun ja huumorin hyödyllisyydestä antaa vihjeen se, että nautimme huumorista ja nauraminen on mukavaa. Naurun seurauksena paranevat sekä oma olo ja joukon tunnelma.

Hedelmät ja marjat sisältävät sokeria, mistä saamme energiaa. Jotta osaisimme valita sokeripitoista syötävää, useimmilla aikuisilla ja varsinkin kasvavilla lapsilla on voimakas makeanhimo. Esi-isämme eivät voineet kovin hyvin tietää, miksi makeita ruokia kannattaa syödä, mutta evoluutio loi sellaisen ruuan syömiselle palkinnon: makea maistuu hyvälle. Arvaan, että moni lukija haluaa muistuttaa toisesta tunnetusta esimerkistä: seksi, joka on lajimme säilymisen edellytys, palkitaan myös nautinnon tunteilla. Sen sijaan itku ei tuota palkitsevia tunteita ainakaan niin voimakkaina, että voisimme sanoa nauttivamme toistuvista itkunkohtauksista.

Naurajan kasvojen ilmeet ja äänet olisivat turhia, jollei niitä ole tarkoitettu muiden nähtäväksi ja kuultavaksi. Tästä voi päätellä, että naurulla on käyttöä erityisesti silloin, kun olemme yhdessä. Nauru onkin suorastaan keskeinen osa sosiaalista kanssakäymistämme.

Toki me myös yksinään purskahdamme nauramaan vaikkapa lukiessamme hyvän vitsin, katsoessamme TV:stä komiikkaa tai kun meille sattuu kommelluksia. Se ei silti poissulje naurun sosiaalista tehtävää. Yksinäinenkin lintu päästää vaaran uhatessa varoitusäänen, jonka tehtävä on varoittaa toisia. Kenties oman varoitusäänen kuuleminen voimistaa myös omaa adrenaliinin eritystä ja siten antaa lisävoimaa pakoa varten. Saman periaatteen mukaan myös yksinään nauraessamme vapautuu hormoneja, jotka tuottavat mielihyvää.

Mikä huumorissa naurattaa

Jo yksivuotias lapsi nauraa ääneen tietyille asioille. Ensimmäisiä naurun aiheita on tilanne, kun joku kurkistaa verhon takaa. Lapsesta alkaen huumoriin näyttäisi liittyvän yllätyksellisyys. Pikkulapselle kasvojen ilmestyminen kuin tyhjästä on yllätys, vaikka se toistuisi monta kertaa. Niin lapsen kuin aikuisenkin saa nauramaan odottamaton ratkaisu, jota ei pidetä asiaan liittyvänä. Varttuneemmalle vanha vitsi ei toimi, koska se ei enää yllätä. Taikatemput perustuvat yllätykseen. Kun taikuri laittaa pallon hattuun, mutta hetken kuluttua sieltä löytyykin vain kani, katsojat purskahtavat nauruun.

Huumorin sisältö on pitkälti sidoksissa kulttuuritaustaan. Eri ikäkausiin kuuluu omanlaisensa huumori. Jo alakoululaisilla on omat vitsinsä. Viimeistään tästä ikävaiheesta alkaen on yleistä, että halutaan kertoa vitsejä tai muuten pilailla muiden nähden. Sellaiseen lienee synnynnäinen tarve eikä ainoana motiivina suinkaan ole vain halu saadaan palkinto siitä, kun toiset nauravat.

Nauramme hyvälle huumorille. Huonolle huumorille nauramme korkeintaan tekonaurua, jos seuran vuoksi on pakko nauraa. Hyvä huumori on sellaista, johon liittyy oikeanlainen sanoma. Sellainen sanoma on pitkälle sidoksissa taustaamme eli sen ryhmän arvoihin ja asenteisiin, johon koemme kuuluvamme.

Se mitä tällä tarkoitan, selviää ehkä helpoimmin, kun analysoin, mikä naurattaa päivälehtien pilapiirroksissa. Niissä otetaan kantaa ilkkumalla yllättävällä tavalla asialle, jonka tunnistamme epäkohdaksi. Mikäli kuitenkin pila on vastoin arvomaailmaamme, se ei naurata, vaan päinvastoin pila saa meidät suuttumaan, vaikka joku toinen riemastuu.

Asiat, joihin liittyvän huumorin pystymme ymmärtämään, ovat valmiiksi tuttuja. Kun huumori naurattaa, silloin ainakin luulemme tietävämme – ehkä usein kuitenkin alitajuisesti – kuinka asioiden pitäisi olla. Olemme jo valmiiksi samaa mieltä siitä epäkohdasta, mitä huumorilla ikään kuin alleviivataan.

Huumorilla on moraalitausta

Kun asiat esitetään huumorilla höystettynä, tämä saa aikaan naurua, joka lisää mielihyvää tuottavia hormoneja. Aivotoimintaan liittyvistä hormoneista tiedetään jo varsin paljon, kuten se, että vaikutus on laaja-alaista. Mielihyvän tuntemusten lisäksi aivoissamme tapahtuu muutakin.

Luulen, että huumorin aikaansaamat hormonivaikutukset auttavat muodostamaan puhtaasta tiedosta arvoja ja asenteita. Väitän nimittäin, että huumoriin suorastaan aina sisältyy osoittelua oikeasta ja väärästä. Tätä tuskin monikaan on tullut ajatelleeksi. Kuitenkin oikean ja väärän, hyvän ja pahan eli moraalin ja etiikan problematiikkaan törmätään, kun alamme tarkastella, mille tuli naurettua. Joka kerta, kun pilke silmäkulmassa uudelleen käsitellään samaa aihepiiriä, vakaumuksemme vahvistuu.

Jokainen tuntee armoitettuja humoristeja. Heillä on ennen kaikkea vahva moraalintaju, jotta he osaavat aistia, millainen huumori vastaa yleisön moraalia. Kaskunkertoja, pilapiirtäjä tai koomikko voi olla ammatti, mutta useimmat muutkin viljelevät huumoria, vaikkei se toisi vähäisintäkään hyötyä. Halu käyttää huumoria saattaa johtua geeniemme määräämästä tarpeesta levittää ja vahvistaa oman joukon moraalia.

Ihminen on voimakkaasti sosiaalinen laji, jonka elinehto on yhteistyö. Yhteinen moraali on yhteistyön edellytys. Näyttäisi olevan geeniemme ohjauksessa, että jokaiselle yhteisölle kehittyy omat yhteiset moraalisääntönsä. Huumori on ikivanha ja tehokas väline, jonka avulla moraalista luodaan yhteistä. Yleensä se kai tapahtuu siten, että mielestämme väärä moraali naurattaa. Tätä osaltaan todistaa helppo ajatuskoe: haluaisinko olla naurun kohteena - sehän nolottaa ja saa tuntemaan, että olen väärässä tai ainakin väärällä puolella - vai tahdonko mieluummin  olla mukana nauramassa jollekin toiselle - kokemassa että olen oikeassa joukossa.                                                                  

Seuraavan sitaatin kirjoitin yli 20 vuotta sitten (Jyrki Patomäki: Järkevyyden esteet – miten meitä ohjaillaan 1992 sivu 16):

”Naurun, hymyn ja ylipäänsä huumorin keskeinen tehtävä on osoittaa joukon muille jäsenille, mikä on väärää, tuomittavaa, hylättävää ja rumaa: sille nauretaan, hymyillään ja ivaillaan, mikä halutaan opettaa kielteiseksi. Vitsien avulla vaivihkaa vahvistetaan sellaisia asenteita, että tekopyhyys, rasismi, sotaintoilu, juppi ja fundamentalismi ovat kielteistä, mutta yhtä hyvin toiset vitsit taas monien tiedostamatta ylläpitävät niitä asenteita, joiden mukaan pahasta ovatkin kömpelyys, vanhuus, lihavuus, homo, neekeri, ihmisen ja apinan sukulaisuus jne. Huumorin keinoin luodaan kielteistä kuvaa poliisin, opettajan, poliitikon tai saksalaisen määrätynlaisesta stereotyypistä. Irvailemalla kasvatetaan estot tiettyihin asioihin kuten ulosteisiin ja joihinkin seksitapoihin, mutta pilailemalla voidaan toisaalta tabuja lievittääkin.

Joukon pilkkanauru on mahtava ase yhtenäistettäessä arvoja. Naurunalaiseksi joutuminen on menestyksen loppu, ja vaikka nauru näyttää kohdistuvan henkilöön, nauretaan kuitenkin niille arvoille ja asenteille, joita henkilö edustaa; toisenlainen vaiennetaan sillä ikivanhalla keinolla, mikä ihmislajille on tätä varten kehittynyt.

Silloinkin kun kysymyksessä on itseironia ja henkilö vitsailee omille hölmöilyilleen, nauru kohdistetaan sellaisiin asioihin ja ominaisuuksiin, joiden kielteisyydestä jälleen halutaan muistuttaa – kerrataan, mikä on kulttuurissamme huonoa, väärää ja rumaa. Jos vitsi ei naurata, tämä ei todista, että kuulija olisi huumorintajuton, mutta se voi osoittaa, että kuulijan arvomaailmassa vitsin tuomitsema asia ei olekaan kielteistä. Vitsi naurattaa, kun se vastaa kuulijakunnan asenteita, ja samalla se usein selvemmin kuin mikään pitkä esitelmä viestittää, mitä puhuja tahtoo tiedettävän edustamastaan arvomaailmasta.”

                          

Nätti-Jussin legenda

Uittotyömaalla hukkui mies pudottuaan tukilta. Porukan pomo hätääntyi, kun ei tiennyt, mitä pitäisi tehdä. Lopulta hän keksi kysyä, osaako kukaan paikallaolijoista jotain kirkollista toimitusta. Nätti-Jussi ilmoittautui, otti lakin päästään ja keräsi lakkiinsa kolehdin.                               

Kasku ja sen aihepiiri ovat 1950-luvun tienoilta Lapista, vaikka kaskua on toki saatettu päivittää vastaamaan paremmin omaa aikaamme. Kaskun jatkuva suosia kertoo, että sillä on edelleen ajankohtainen sanoma. Ainakin minun mielestäni kasku on erinomainen.
 

Miksi pidän kaskusta, sitä yritän analysoida. Silloin väkisin tulen peilanneeksi kaskun sanomaa omiin asenteisiini ja moraalikäsityksiini, mutta sellainenkin analyysi kelpaa esimerkiksi, mitä tarkoitan huumorin ja moraalin kietoutumisella toisiinsa.

Kielteisille asioille nauretaan ja tässä kaskussa helpoin naurun aihe on pomon avuttomuus, sillä erityisesti johtajilta odotetaan jämäkkyyttä ja järkeviä päätöksia. 

Jos kerrottu tapaus on tosi, se tuskin tapahtumahetkellä nauratti kuten hauskat kommellukset tuoreeltaan, mutta vasta myöhemmin muisteltuna tapaus muuttui huvittavaksi kaskuksi. Ei kovin moni heti naura kaveri odottamatta kuollessa. On silti mahdollista, että naurua saa aikaan juuri hirtehishuumori, jonka moraaliopetus on siinä, että kuolemankaan äärellä ei saa lamaantua.

 

Huumorille ominainen yllätys on kaskun odottamaton väite, että kolehtikin on hengellinen toimitus. Tempauksellaan Nätti-Jussi pilkkaa pappien opetusta, että rahan pudottaminen kolehtihaaviin olisi laupeudenteko ja hengellisyyttä. Uskon, että tukkijätkillä oli jo valmiiksi vakaumus, monen aikaisemman kämpällä kuullun jutun opettama ja kaskujen vahvistama, että kolehtirahat menevät kirkonmiesten omaan taskuun. Kun Nätti-Jussi kerää kolehdin lakkiinsa, hän jätkien mielestä, ja monen myöhemmän kaskunkuulijan silmissä, on kuin epärehellinen – siis tyypillinen - pappi, joka käyttää kolehdin omiin tarpeisiinsa.
 

Hyvä huumori on monikerroksista ja se antaa oikeuden erilaisiin tulkintoihin. Jos sama kasku kerrotaan papeista koostuvalle seurueelle, otaksun että kasku saa aikaan harmistumista, mutta sitten myös hymynkareita. Ehkä ainakin osalle tätä joukkoa kasku nostaisi pintaan sellaisia tuttuja tuntoja, että Nätti-Jussin kaltaiset irvailijat käyttävät härskisti hyväkseen tyhmiä kavereitaan. Viinaan ja muuhun jumalattomaan elämään Nättijussi rahat kuitenkin käytti ja vähän yksinkertaiset kaverit maksoivat.
 

Kasku saattoi vahvistaa sen ajan sivistyneistön yleistä asenetta, että tukkijätkiksi ajautuvat vain sellaiset, jotka eivät kykene vaativampaan työhön. Tyhmyydellehän yleisesti nauretaan, ja jos joku on tyhmä, häntä saa hyväksikäyttää. Tämä oli monien vitsien vahvistama asenne 1950-luvulla ja se asenne on yleinen edelleen. Kuitenkin moraalimme muuttuu, sillä nykyään paljon useampi kuin ennen paheksuu naureskelua ihmisten erilaisille vioille ja puutteille, olivat ne fyysisiä tai henkisiä.
 

Tukkijätkien varassa metsäteollisuutemme kukoisti ja maamme selvisi sodan koettelemuksista. Kuitenkin 1950-luvun metsätyöntekijät olivat samankaltaisessa asemassa kuin monen maan nykyinen halpatyövoima. Nätti-Jussi kuten muutkin sen ajan työmaiden sesonkityöläiset pakotettiin kiertolaisina elämään epävarmoissa ankeissa oloissa.
 

Kuitenkin tämä elämänmuoto kuvattiin vanhoissa Suomifilmeissä suorastaan tavoittelemisen arvoisena; se esitettiin vapaana ja romanttisena. Jos vastaavaa tapahtuu nykyään, sanotaan herkästi, että se on teollisuuden lobbareiden aikaansaannosta. Tukkijätkille luotu sädekehä vahvistui vielä lisää myöhempien muisteloiden ja kaskujen ansiosta.
 

On inhimillistä, että ihmiset haluavat nähdä itsensä ja asemansa parempina kuin ne ovat todellisuudessa. Tästä esimerkki ovat suhdannegallupit: vaikka ihmiset ennakoivat, että talouden laskusuhdanne vaikeuttaa muiden toimentuloa, he uskovat itsellään menevän paremmin.

”Aika kultaa muistot” niin, että tuntuu kuin ”ennen oli miehet rautaa”. Siksi lähes kaikki entiset metsätyömiehet kokevat, että me tukkijätkät olimme kovia poikia. Muutkin suomalaiset kunnioittavat sankareina entisajan metsureita. Sellaisten mielikuvien lujittamiseen tarvitaan sankarihahmoja, jollainen tuli Nätti-Jussista. Siksi hänestä on syntynyt kaskujen avulla todellista henkilöä suurempi legenda.
 

Entisajan tukkijätkien sankaruus oli todellista, mutta siihen oli pakko, sillä sen ajan oloissa ei monellakaan ollut muita toimeentulon vaihtoehtoja. Tietoisesti tai alitajuisesti jälkipolvet kokevat tästä sankaruudesta kertovat kaskut myös hyvityksenä yli-inhimillisen raskaasta työstä, joka koitui koko Suomen hyväksi.

 
Artikkelin kirjoittaminen aloitettu 2.2.2013