Ukrainan tilanteessa mikään merkittävä ei ole muuttunut 13.2. 2022 mennessä senjälkeen mitä kirjoitin jo 8.5.2014
Mielessäni pyörii ranskalaisen biokemistin Jacques Monod´n kirjan nimi ja aihe`Sattuma ja välttämättömyys`.
Neuvostoliitto oli tuomittu hajoamaan - näinhän moni on arvellut ainakin jälkikäteen. Olivatko myös Ukrainan nykyiset tapahtumat ja niiden seuraukset ennalta nähtävissä? Ovatko siis länsimaiden ja Venäjän toimet Ukrainan kysymyksessä sitä kautta ennustettavia, että ne ovat pakon sanelemia, koska niille ei ole realistisia vaihtoehtoja?
Mikä osuus Ukrainan tapahtumien kulkuun on sattumilla ja sattumien summalla? Jääkö sattumien osuus vain sen kaltaiseen, että Ukrainan kriisi eskaloitui nyt eikä jo viime vuonna tai vasta muutaman vuoden kuluttua? Tai onko sattumilla osuus pääosin mittaluokkaan eli jääkö Ukrainan levottomuuksissa kuolleiden määrä kymmeniin vai kuoleeko tuhansia? Ohjaavatko sittenkin sattumat ihmiskunnan kohtaloita paljon suuremmassa määrin? En kuitenkaan pysty ymmärtämään, että sattumat voisivat määrätä kaiken, koska olosuhteilla on varmasti osuutensa.
Nyt on tilaisuus testata omia ennustajanlahjoja.
Ukrainassa länsimaat ja Venäjä kamppailevat valtapiirinsä rajoista. Kun ukrainalaiset ajoivat venäjämielisen presidenttinsä maanpakoon, näytti siltä, että Länsi saa Ukrainan valtapiiriinsä; Ukraina oli luisumassa EU:n ja sotilasliitto Naton kumppaniksi. Sen jälkeen Venäjä voimisti vastahyökkäystään.
Turha kiistää, ettei Ukrainan kansannousun taustalla ollut ulkopuolisia. Korruptoituneessa maassa niin Lännen kuin Venäjänkin oli helppoa lahjoa puolelleen maan johtajia ja muita avainhenkilöitä. Oliko tällä kuitenkaan ratkaisevaa vaikutusta kansannousuun vai alkoiko kansannousu spontaanisti? Ehkä tämäkin kansannousu, kuten kansannousut yleensä, oli aluksi eräänlainen muoti-ilmiö, jollainen saa äkkiä joukkoonsa väkeä siksi, koska toisiakin lähti mukaan. Arabikevät muutama vuosi aiemmin on tällaisesta oiva esimerkki. Ainakaan Syyrialle arabikeväästä ei seurannut hyvää ja on epäselvää, auttoiko arabikevät missään valtaan paremman hallinnon.
On vaikea osoittaa toteen väitettä, että ukrainalaisten matala elintaso ja johtajien väärinkäytökset lietsoivat kansan kapinaan. Voi nimittäin olla enemmän niin päin, että vasta kapinoinnin puhjettua piti sekä kansannousuun osallistuneiden että heidän kannattajiensa löytää perustelut sille, mitä tuli tehtyä. Monille osallisille tosin riitti, että he ovat olleet tukemassa hanketta, joka oli sillä hetkellä hyväksi väitetty, tai he ovat joukon jatkona kokemassa seikkailua ja yhteishenkeä, mitä tehokkaimmillaan on kansallistunteen huuma.
Kansannousujen perustaksi pitää saada jako omiin ja vihollisiin. Uudistushaluiset vastaan vanhan hallinnon kannattajat kelpaa vastakkainasettelun jakolinjaksi. Usein se myötäilee uskonnollisia tai kielellisiä rajoja. Jollei uskonnon avulla voi muodostaa luontevaa rintamalinjaa, turvaudutaan kielieroihin ja jolleivat nekään kelpaa, rintamalinjaa etsitään epämääräisistä rotu-, kulttuuri- ja luokkarajoista.
Ukrainassa jako menee ukrainankieliset vastaan venäjänkieliset. Tuskin kuitenkaan valtaosa venäjänkielisistä oli kokenut asemansa niin paljon ukrainankielisiä huonommaksi, että se olisi sotimisen syy. Tästä huolimatta kieli muodostaa käyttökelpoisen rintamalinjan, koska kielen avulla on helppo erottaa omat ja viholliset, kun vaaditaan omille parannuksia ja vihollisilta etuja pois. Alun saatuaan tämän tapaisella ajattelulla on taipumus levitä nopeasti jopa maasta toiseen, kuten arabikevätkin osoitti. Siksi Ukrainan kriisi on hyvin vaarallinen, vaikka Venäjä pidättäytyisi lisäämästä voimatoimia. Lähellä on valtioita, missä on huomattava venäjänkielinen vähemmistö, joka saa helposti tartunnan.
Masentavaa, että ihmiskunta ei opi virheistään. Toisaalta se on ymmärrettävää, sillä miksi ihmiset nyt olisivat oppineet, jolleivat he ole tähänkään asti oppineet. On inhimillistä, että jokaisen aikakauden asukkaat uskovat olevansa edellisiä parempia. Pelastusta yritetään löytää siitä, että ei laajempi sota voi syttyä, koska kaikilla - ulkovallat mukaan lukien - olisi suunnattomasti menetettävää. Tuskin silti kadunmies, joka on tunnekuohujensa vallassa, pystyy lyömään vihalleen jarruja, vaikka osaisi hahmottaa seurauksia.
Asiakokonaisuuksien oikein ymmärtäminen lienee kuitenkin toiveajattelua, sillä sen estävät jo vääristyneet huhut ja vihollisen sekä omien propaganda. Tämä koskee molempia osapuolia kadunmiehestä korkeimpaan johtoon asti. On sattumaa, mikä salaus paljastuu ja leviää yleiseen tietoon heti eikä vasta vuosikymmenien kuluttua. Meidänkin sodissamme tapahtui sellaista, joka tuoreeltaan yleisesti tiedettynä olisi suuresti vaikuttanut mielialoihin ja sitä kautta sotamenestykseen. Yhä vielä tutkijat tuovat julkisuuteen uusia paljastuksia.
Sama kaava toimii aina uudelleen muuallakin kuin Saksassa, kun Hitler nousi valtaan. Hitlerin keinoilla kansa saadaan edelleen hurraamaan johtajalleen. Voitokas sotaretki Krimille ja Länsimaiden nöyryyttäminen kohottivat huimasti Venäjän johtajan Vladimir Putinin kansansuosiota. Saa nähdä, pääseekö Putin yhtä mahtavaan tulokseen kuin Englannin pääministeri Margaret Thatcher, jonka suosio oli myös alamaissa, mutta jonka voimankäytöltään ylimitoitettu Falklandin sotaretki 1982 nosti sellaiseen suosioon, että hän sai kansaltaan erivaltuudet kauan hallita maataan rautarouvan ottein miltei miten tahtoi. (Tämä ei ole kannanotto siihen, mitä hyvää tai huonoa Thatcher sai aikaan valtansa avulla.)
Ukraina on pelinappula pääosin Yhdysvaltain johtamien länsimaiden ja Venäjän välisessä valtapelissä. Silti Ukrainan asukkaat yrittävät toimia siinä uskossa, että heidän käsissä on maansa kohtalo. Ei rivisotilaat päätä sotatoimista, eivätkä valtapiirien kamppailussa liittolaisvaltiot määrittele itsenäisesti, miten niiden tulee toimia. Ei Suomikaan tee poikkeusta.
Tuskin talouspakotteet saavat Venäjän tinkimään valtatavoitteistaan. Lännessä kuitenkin toivotaan, että Putin näkisi, kuinka Venäjällä elintason laskiessa tyytymättömyys kasvaa ja johtaa kansannousuun, mikä syrjäyttää nykyiset vallanpitäjät. Vaikka näin olisi, Putin ei voi peräytyä, koska myös silloin hänen kansansuosionsa ja asemansa olisi uhattuna.
Ei Länsikään voi enää luopua talouspakotteista ainakaan niin paljon, että ne kriisin laukaisemiseksi lisäisivät kaupankäyntiä Venäjän kanssa, koska boikottitoimet on tarkoitettu paitsi uhkailuksi ennen kaikkea myös rangaistukseksi Krimin valtauksesta. Toisekseen Venäjästä on luotu lännessä niin voimakas viholliskuva, että Venäjän todellinen auttaminen senkin takia on poliittisesti mahdotonta. Vain useiden länsimaiden talouden alamäki, Suomi mukaan lukien, saa vastahakoisesti jatkamaan Venäjän kanssa talouden yhteistyötä.
Nähdäkseni kuitenkin ainoa pelastustie syvenevältä kriisiltä on Venäjän talouden tukeminen, ettei sen asukkaiden hyvinvointi jatka laskuaan. Jotta avunanto voisi onnistua, se kuitenkin pitää tapahtua korrektisti, ettei se näytä Venäjän kansan ja johtajien häpäisemiseltä, siis propagandasodan aseelta.
Perustan tämän kerettiläiseltä tuntuvan vaatimuksen siihen historiassa alati toistuvaan kehityskulkuun, että hyvinvoinnin aikana vallitsee rauha ja asiat sujuvat, mutta aina ja kaikkialla, kun kansa köyhtyy, se alkaa napista. Silloin kansalaiset vaistomaisesti etsivät vihollista. Yleensä ensimmäisiä näkyviä merkkejä vihollisen etsinnästä on rasismin voimistuminen. Jollei vihollisia ole valmiiksi lähipiirissä, sellaisia voidaan luoda käsittämättömän nopeasti. On ihmetelty, miten äkkiä puhkesi Balkanilla täysimittaiset sodat eri kansojen välille, vaikka alueen kansat olivat jo pitkään eläneet sovussa ja yhteistyössä. Kansoja erotti pääosin vain kieli ja historia, uskontokin vähemmässä määrin. Arvaan, että nyt Venäjällä kansalaiset löytävät syylliseksi ruplan alamäkeen EU:n. Sitä kautta EU on Venäjällä vihollinen lähes kaikessa. Myös ukrainalaiset, veljeskansa, kuuluvat venäläisten mielestä vihollisiin, koska he ovat veljeilleet EU:n kanssa.
Venäjällä laskusuhdanteen aikana ei näytä olevan mahdollista johtajien vaihtaminen demokratian keinoin, kuten todellisissa demokratioissa tapahtuu alinomaa. Näin tapahtuu Suomessakin demokraattisten voimien paineesta, vaikka vallastaan luopuvat ministerit esittävät muuta viralliseksi selitykseksi. (Eri asia on, onko johtajien vaihtamisesta todellista hyötyä, vai onko se vain kosmeettinen myönnytys demokraattiselle järjestelmälle, jollei uusillakaan päättäjillä ole sen enempää liikkumavaraa.)
On vaara, että Ukrainan hallinto liukuu järjestelmältään Valkovenäjän ja useimpien muiden entisten neuvostotasavaltojen kaltaiseksi. Vielä pahempaa on, mikäli Venäjällä mennään samaan suuntaan. Sellaisesta uhkasta kertoo ainakin tiukkeneva sensuuri. Pahalta näyttää, että lopulta jää jäljelle Pohjois-Korean tie: toistensa urkinta, sensuuri ja pakkovalta. Muu maailma ei puutu Pohjois-Korean asioihin, koska yksinkertaisesti pelätään seurauksia, vaikka puuttumista vaatisivat varsinkin humanitääriset syyt. Jos Venäjä, joka on vahvasti aseistettu suurvalta, toimisi kuten Pohjois-Korea, olisi maailma pulassa.
Kirjoitettu 8.5.2014
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti